Suupielet ylöspäin

Lauantain peruuntuneiden hakutreenien jälkeen suunnattiin sunnuntaina mummilaa kohti. Mummila on lievästi sanottuna jumalan selän takana, joka suunnassa on vain peltoa ja metsää mielin määrin eikä puhettakaan, että jossain olisi koiria (jos niitä kahta staffia ja tien toisella puolella räkyttävää mitteliä ei oteta lukuun). En siis ajatellut, että meillä tulisi kovin hohdokas loma.

Sunnuntai, maanantai ja tiistai menikin sitten remmilenkkeillessä (tai itseasiassa vapaana, koska tuollaisissa maisemissa kukaan kehtaa koiraansa kiinni pitää) ja sisällä aivojumpattiin Bean kanssa askelseuruuta ja maahanmenoa/paikkista ja Rollen kanssa kaukokäskyjä. Sujuu molemmilla! Suurin osa ajasta meni kuitenkin sekä koirien että itseni puolesta vain löhöillessä.

"Mä oon vaan tällanen ihan pieni kirppu, ethän sä huomaa vaikka mä tähän hivuttautuisinkin, ethän."

Mutta mitäs sitten tapahtui. Eilen illalla joskus kaheksan aikaan satuin mainitsemaan Bean entiselle omistajalle, että ollaan mummilassa. Muutaman minuutin miettimisen jälkeen sovittiin sitten, että hän tulee moikkaamaan meitä. Arvatkaa, kuka nukkui seuraavana yönä? No en ainakaan minä!

Tää aamu alko sitten vähän erikoisesti. Mummilan sänky on vain hieman matalampi kuin omani, ja tapansa mukaan Bea tunkeutui sinne alle nukkumaan. Se ei kuitenkaan päässyt sieltä omin avuin pois ja 7.50 herättiin siihen, kun toinen oli hartioistaan jumissa sängyn alla. Pieni selvisi kuitenkin hengissä, kun sänkyä nostettiin hieman.

Siitä ei ollutkaan enää kauaa siihen, että odotettu auto kurvaisi pihaan. Jaksan vain ihailla sitä, että vaikka Bealla ja edellisellä omistajalla ei yhteen kovin hyvin synkannutkaan, jaksaa edellinen omistaja olla kiinnostunut Beasta. Reilut kolme tuntia meni nopeasti poikkeuksellisen mukavassa seurassa ensin koiria lenkittäen, sitten Mustissa ja Mirrissä vieraillen ja lopuksi vielä käytiin treenailemassa hiukan tokoa. 

Iso kiitos mukavasta seurasta (ja koirien totaalisesta väsyttämisestä)!

Vasemmalta oikealle Rolle, Vixi ja Bea