Oltiin eilen iltalenkillä. Joskus yhdeksän aikaan, ja oli pimeetä. Kuljettiin pururadalla, valaistua osuutta ja Rolle oli mulla irti, koska eihän se ikinä mihinkään lähde. Vaikka kuljettiin autottomalla alueella, Rollella oli heijastinliivi ja siinä valo, joka näkyy tosi kauas. Kuljettiin nätisti, mentiin ihan normaalisti, koira haistellen ja perässä jolkotellen, välillä tuli viereen kattomaan, josko sais herkkuja. Sitten se seisahtui sekunnin sadasosaksi ja painui sinne, missä pippuri kasvaa.
Karjasin niin kovaa kuin kurkusta lähti. Ei mitään vaikutusta. Eka asia, mikä mieleen juolahti, oli se, että se on menoa nyt. Rolle on kahdesti aikaisemmin lähtenyt pupun perään; molemmilla kerroilla tullut takaisin heti, kun olen huutanut. Tällä kertaa ei tullut. Heijastinliivistä ei ollut näkynyt mitään sitten ensimmäisen kahden loikan, valo oli näkynyt kymmenisen loikkaa pidemmälle. Laukka-askeleet loittonivat kokoajan. Ja minä karjuin.
Eteneminen pysähtyi. Ajattelin sen luovuttaneen ja tulevan takaisin. Ei, alkoi kuulua ihan jäätävää rääkynää. Mieleeni heijastui kuva, jossa Rolle juoksi uikuttaen pitkin metsää kuono halkeamilla kissankynsien johdosta. Lopulta päädyin tulokseen, ettei ääni kyllä ollut kissan, sen oli pakko olla tulisieluinen irtokoira. Siinä vaiheessa lopetin karjumisen ja kutsuin iloisesti luokse. Ajattelin, että kutsumalla Rollen (ja sen malttaessa tulla), voisin saada irtokoiran kiinni. Iloinen kutsu toimi, ja askeleet alkoivat lähentyä. Rääkynä loppui, ja toiset askeleet painuivat ehkä pelokkaina metsään vähintään yhtä nopeasti kuin Rollen askeleet olivat painuneet äsken. En ikinä nähnyt toista elukkaa, mutta Rollen tullessa takaisin läähättäen, yltäpäältä märkänä ja havunneulasissa, tajusin, mitä oli tapahtunut. Supi.
En edes tiennyt, että tuossa meidän lähimetsässä asustelee mitään hiiriä kummoisempaa. No, nyt taisi sitten selvitä sekin, mitä Rolle aina öisin haukuskelee. Ja ihan hyvä, että haukuskeleekin, mieluummin herään haukkuun kuin rääkynään. Joka tapauksessa kehuin Rollen maasta taivaisiin sen tullessa takaisin ja katsoin, ettei pahempia haavoja ole. Jatkoimme lenkkiä mukamas niinkuin mitään ei olisi tapahtunut, eli siis Rolle oli edelleen irti. En halunnut luoda sille mielikuvaa, että kun tulee "metsästysreissulta" takaisin, joutuu narun päähän.
Pian tulimme risteykseen, jossa vaihtoehtona oli joko jatkaa metsälenkkiä tai lähteä tielle. Päätin lähteä tielle ja antaa metsäneläinten viettää rauhassa yöelämäänsä. Koska mentiin tielle, otin Rollen kiinni. Onneksi. Ei mennyt kauaakaan, kun pupujussi lähti parin metsin päästä. Voi luoja, mitä siitä olisi tullut, mikäli Rolle olisi ollut irti. Hirveä rähjäys ja tempominen hihnassa. Koiraan ei saanut minkäänlaista kontaktia.
Eikä siinä vielä kaikki, edellisen pupujussin loikittua karkuun Rolle bongasi uuden pupujussin. Tällä kertaa vähän kauempaa, jostain metsästä. Itse en sitä nähnyt, mutta samanlaisesta reaktiosta päätellen tiesin, mikä elukka on kyseessä.
Ikinä, siis ikinä, Rolle ei ole ollut kiinnostunut mistään elukoista tai jahdannut niitä paria askelta pidempään. Joskus pienempänä se jopa pelkäsi tarhassaan ollutta kuollutta hiirtä, ja keväällä mummolassa perääntyi oma-aloitteisesti pupun juostessa pihan poikki. Mikä siihen on tullut, miksi se on muuttunut näin radikaalisti?
Tänään saatiin kutsu kaverilta lähteä metsälenkille. Sama metsä kuin eilen, mutta karkeasti arvioituna tuo metsä, mikä tuosta meidän talon vierestä lähtee, on kooltaan sellainen, että se yltää täältä Orivedeltä katkeamattomana aina Tampereen, Virtojen, Juupajoen ja Mäntän rajoille. Ihan toiselle puolelle metsää ei menty, mutta toiseen paikkaan kuitenkin.
Alkulenkki meni hyvin, koirat pitivät kontaktia ja olivat kuulolla. Pakka hajosi ihan kokonaan, kun jouduimme ohittamaan yhden labradorin. Sen jälkeen Rollella keitti yli ja pahasti. Se juoksi suuntaan jos toiseen ja ihan mieletöntä vauhtia. Ei oikein keskittynyt mihinkään, mutta pysyi kuitenkin lähellä. No, sitten kaverin koira sai vainun jostain, no jostain. Se lähti, ja niin lähti Rollekin. Elämänsä eka kunnon karkureissu.
Ilta pimenee.
Mitään ei näy.
Eikä kuulu.
"Rollee! Ellii!"
Ja sitten hiljaisuus.
"Rollee! Ellii! Tänne nyt sieltä!"
Ja hiljaisuus.
En tiedä, kauanko siinä huudeltiin, mutta kauan. Sitten alkoi kuulua etäisiä, epävarmoja askelia ja epävarmaa läähätystä.
"HYVÄ, HIENO POIKA TULE TULE HIENOSTI!"
Kaveri kysy, että miten mä sielä pimeessä muka nään sen. Enhän mä nähnytkään, mutta kyllähän jokainen kunnon koiranomistaja nyt oman koiransa läähätyksen tunnistaa :D
Rolle oli onnesta soikeana, kun löysi mut ja sai kaikki taskunpohjanamit mitä vain löyty. Hienoa, että se tuli takasin. Ei ehkä ihan ekasta huudosta, mutta tuli kuitenkin. Pari kertaa siinä ehti käydä mielessä, että mä en nää sitä enää koskaan. Etten mä pääse enää ikinä koskeen siihen. Etten mä saa enää ikinä iloita sen kanssa. Joten kun näin, sain koskea sitä ja iloita sen kanssa, miksen juhlistaisi sitä.
Mutta, olit kivempi silloin ennen, kun et painunut sinne, missä pippuri kasvaa.
Todellakin, olit kivempi silloin ennen.
