keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Miten sä määrittelet "hyvät palkinnot"?

Kun katselee mätsäri-ilmoituksia, melkein jokaiseen tapahtumaan vedetään kävijämäärää tutulla lausahduksella "hyvät palkinnot". Niin nytkin. Tänään lähdettiin säätä uhmaten mätsäriin tänne kotipaikkakunnalle. Enää ei kauemmas jakseta lähteä, mutta kun kerrankin täälläkin tapahtuu, onhan sitä pakko lähteä ihan vain kannatuksen vuoksi mukaan.

Ehkä säästä johtuen kävijämäärä jäi varsin laihaksi. Kaikki paikalle sattuneet kuitenkin panivat parastaan säästä huolimatta. Parhaan pystin veikin erityisen hyvin käpristellyt pieni chihuahua, onnea hänelle! Myös meillä laitettiin parastaan, Rolle oli lopulta PUN4 ja Bea SIN1 BIS6. Molemmilta löytyi jostain takataskusta se pieni, salainen kehäkettu ja nautittiin hyvästä yhteishengestä. Erityisen mukavaa oli tavata eräs lapinkoirakasvattaja, jonka koirat hivelevät silmääni erityisen paljon.

Pakollinen ruusukekuva, kun kerran sellaisiakin saatiin.
Mutta vaikkei palkintojen takia mukaan lähdettykään, yllätti potti ainakin minut ihan täysin. Ilmoittautumismaksu oli vaivaisen vitosen per koira. Vaikkei me sijoituksellisesti mitään jättipottia saatukaan, palkintoja tuli kyllä jättipotti. Monta pussia näyteruokaa, herkkuja, luita, itselle karkkia, pipot, huivit, kyniä, koriste-esineitä ja mikä (ainakin Rollen mielestä) parasta, paljon PAHVILAATIKOITA.

Siinä ne nyt ois, koko kasa.
Nyt on kaapit täynnä taas kaikkea. Tällasen palkintopotin jälkeen mä todellakin määrittelen uudestaan "hyvät palkinnot".

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Onnesta soikeana

Viikonloppua tuli vietettyä harvinaisen ihanan koiramaisissa tunnelmissa Helsingissä. Sitä toivoo, että sitten, kun aika on, pääsis muuttamaan esmes sen Vinttikoirakeskuksen viereen. Mutta ei niin ei, saatiin nauttia tästä ihanasta paikasta vain parin päivän ajan Katselmuksen merkeissä. Seurana mulla oli viikonloppua parantamassa Bean edellinen omistaja. Lopulta päädyin myös yöpymään hänen luonaan lauantai-sunnuntai yön. Vitsit kun oli kiva viikonloppu.

Mutta lauantaina meitä odotti ihan uudenlainen haaste, nimittäin möllitoko. Tulosta tai pisteitä ei lähdetty hakemaan vaan pitämään hauskaa ja kokemaan uusi kokemus. Tulokseksi saatiin raavittua epävirallinen ALO3, pisteitä 115,5. Silti en koe, että olisimme päässeet tavoitteeseen. Omista mokista johtuen hyvä fiilis jäi saavuttamatta ja suoraan sanottuna en tukenut koiraa vaativassa tehtävässään yhtään. Oman vuoron jälkeen kyllä turhautti oma toiminta.

Luoksepäästävyys 9,5 Bea nousi moikkaamaan tuomaria hillityn kohteliaasti ja mä nyt sallin sen. Tää liike ei tuu olemaan enää sääntömuutoksen jälkeen ja ennen sääntömuutosta ei lähdetä virallisiin.
Paikalla makaaminen 5 Neitokainen nousi istumaan ehkä 15 sekuntia ajanlaskun alusta alkaen. Meni uudestaan maahan, kun oli ollut istumassa ehkä jonkun parikymmentä sekuntia. Jossain reilu minuutin kohdalla vierestä lähti koira Beaa kohti ja Bea sitten nousi sitä vastaan. Annoin sille siitä palautetta ja käskin takaisin maahan. Virallisesti olisin saanut vaatia liikkeen uusimista kohtuuttoman häiriön seurauksena, mutten halunnut tehdä sitä. Pisteitä oltaisiin saatu varmasti paremmin, jos en olisi omatoimisesti lähtenyt Beaa käskyttämään takaisin, mutta ehdottomasti halusin, ettei sille jää kuva, että saa lähteä hiipparoimaan.

Seuraaminen kytkettynä 6,5 Ihmettelen, että saatiin tästä kasaan edes tällainen pistemäärä. Suoritusta voisi sanoa enemmän hihnan perässä roikkumiseksi kuin seuruuksi. Ei siitä sen enempää.
Seuraaminen taluttimetta 7,5 Loppua kohti tsemppasi jo hyvin, ja suoritus näyttikin osin edes joltain, mitä voisi kutsua seuraamiseksi. Jäi kuitenkin jälkeen, haahuili ja etäisyyttä jalkaan oli ihan liikaa.
Liikeestä maahanmeno 5 Seuruupätkällä tsemppasi ihan tositosi hyvin ja se oli sen tähtihetki kokeen aikana. Homma kuitenkin lässähti siihen, kun eihän tyttö mitään maahanmenokäskyä osannut. Lopulta se meni neljännellä käskyllä maahan (suullinen, suullinen, suullinen+käsimerkki), joten virallisesti oltais oltu oikeutettuja nollaan pisteeseen...
Luoksetulo 5,5 Tän piti olla se, minkä se osaa... Se kuitenkin ehkä vaistos sen, että mä en ollu ihan normaali ja tuli hiipparoiden
Liikkeestä seisominen 0 Miten niin käytin Rollen seisomiskäskyä...
Hyppy esteen yli 7 Toisella käskyllä hieman haluttomasti, mutta se hyppäs ja seiso. Ottaen huomioon sen, että se on kahesti aikasemmin treenannu hyppyä ja sillonkaan ei seisomista.
Kokonaisvaikutus 8 Tuomarin sanoin ihan kivannäköistä menoa, mutta tarvitsee treeniä. Yhteistyö kuulemma hyvää. Realistisempaa ois toki ollu "Koiraa ei kiinnosta, se ei osaa mitään ja paineistuu ohjaajasta."

Möllitokossa meidän tähtihetki oli kehäänmeno, kun tuomari näki Bean. "MIKÄ tää on?!?!?!?" tuli suoraan tuomarin suusta, niin tunteella kuin tulla vaan voi. Muutenkin Bean turkkia jaksettiin ihmetellä yhden jos toisen ihmisen toimesta. Eikä ollu yks tai kaks ihmistä, jotka epäili sen olevan lapinkoira ollenkaan.

Junior handlerissakin ensin veikattiin, että se on tullut kehään totaalisen karvanlähdön jälkeen. No ei ihan. Bea toimi ihan nätisti junnukehässä, ottaen huomioon sen, että sen harjotukset rajottu puolen minuutin pätkään just ennen omaa vuoroa. Kehässä ei toki tuntunut ernulta, kun seuraavaksi vanhin oli mua kolme vuotta nuorempi...

"Mukava nuori koira. Erikoinen karva, hieno väritys. Hyvä ohjaus, kaipaa vielä vähän iloista harjoittelua. Muuten ryhdikäs ja hyvin kulmautunut koira. Hyvä kontakti seisotuksessa ja hyvä, aktiivinen koira."

Lopulta sijoituttiin neljänsiksi. Ihan semityytyväinen olen, kun suhteutetaan siihen, ettei tuo oikeasti ollut mikään junnukehä. Sinne oli heitetty kaikki tapahtumassa mukanaolleet pikkulapset jonkun jääräpään mummokoiran kanssa. Yritä siinä sitten sellaisen pikkuveijarin takana juoksuttaa koiraa edukseen. Muutenkin sille tuomarille ois voinu sanoa, että junnukehässä ei arvostella koiraa, ei sitten sanallakaan.



Lauantain kruunasi ihana, aurinkoinen sää ja hyvä seura. Tapahtuman jälkeen päästiin tuhlaamaan rahaa. Ostin Bealle häkin ja furminaattorin, Rollelle nahkahihnan. Nyt voi taas hetken olla tyytyväinen ja ostelematta mitään – kunnes saa lisää rahaa.

Lauantai-iltana pääsin treenaamaan kaverin belgiä. Vitsit se toimi kivasti ja vahvisti vielä sitä, että vielä joskus mullakin tulee olemaan ihan oikea pk-koira (=belgi). Toistaiseksi kuitenkin mennään näillä lappalaisilla, vaikka belgitreeni olikin tosi ihanaa. Voidaan myös jatkaa Bean kasvattajan kasvattien bongaamista lauantain tapaan:

Ajeltiin pienellä punaisella Fiat Puntolla Järvenpään katuja ristiin ja rastiin. Käännyttiin yhdestä risteyksestä ja bongattiin puskasta ihan lappalaispennun näköinen pentu.
"Hei onks toi lappalainen!?" mä innostuin.
"On se!" kaveri vastasi.
"Hei onks se Puuratar? Hei onhan se, se on se, mistä on ollu kuvii facessakin!"
Tän jälkeen pieni punanen Fiat Punto käänty ympäri 180 astetta, pysähdyksen kautta tosin. Tuon pikkukoiran omistaja tietenkin huomasi tämän meidän auton erikoisen toiminnan. Lopulta ajettiin niiden lenkkireitille, avattiin ikkunaa ja kysyttiin "Onks se lapinkoira?". Epäileväinen "Joo, on" vastaus saatiin takaisin. "No onks se Puuratar?". Jo paljon varmemmin tuli "On."
Meni ehkä sadasosasekunti, kun meikäläinen oli repsikan paikalta kiihdyttänyt ja kiertänyt auton toiselle puolelle pentua paijaamaan. Keskustellessamme selvisi, että omistaja oli luullut meidän olevan pennun kidnappaajia. Yllätys olikin iloinen, vaikka Neppu (Puurattaren Kingon Tulenneito) ei tavannutkaan Beaa, joka on jotenkin hienosti sen puolitäti tai puoli-isotäti tai jotain muuta vastaavaa.

Sunnuntaina osallistuttiin ulkomuotoarvosteluun. Meitä ennen oli vuorossa Bean sisko Nene, Puurattaren Syysleimu. Nene oli aikas nätti tyttö ja kovin oli samaa näköä siskoksilla. Nene sai ilmeisesti hyvän arvostelun ja valittiin jatkoonpääseväksi. Bealle ei sellaista iloa suotu, joten se sai tyytyä vain arvosteluun:

"Pienehkö narttu, lyhyehkössä karvassa esitetty. Hyvä nartun pää. Saisi olla kulmautunut paremmin edestä ja takaa. Lyhyt runko. Likkuu rungostaan huoimatta hyvin. Tälle koiralle toivoisin enemmän massaa. Purenta ok. Luonne hyvä." -Janika Wiksten

Ei Bea sunnuntainakaan poikkeukseton ollut. Meidät käteltiin kehästä ulos sanoin: "Taitaa olla ainoa koira, jolle voin tänään toivoa lisää massaa." Ei ollut tuoomari uskoa korviaan, kun sanoin, että se on ollut joskus vieläkin hoikempi. Karvaa mä en silti saa sille taiottua mistään lisää, vaikka kuinka siitä sanoisitte.

Sunnuntain tunnelmaa ei latistanut yhtään sade. Mukavien ihmisten seurassa on ihanaa myös vähän huonommalla kelillä. Ja tulipahan myös koettua se, että koira viedään kirjaimellisesti suoraan mettärälläyslenkiltä näyttelykehään. Kiitos ihanasta tapahtumasta koko paimensukuisten väki! Ja jos vielä saa ylistää, on Bean edellinen omistaja maailman paras koiran edellinen omistaja. Harva on oikeasti aidosti kiinnostunut aikuisen koiran uudesta kodista niin paljoa, puhumattakaan siitä, että kutsuisi kyseistä poppoota kylään uudelleen ja uudelleen. Kiitos ihanasta viikonlopusta!

maanantai 27. huhtikuuta 2015

Tätä ollaan odotettu pitkään

Nimittäin uutta tokon valmennusryhmää. Multa tultiin jo joskus maaliskuun puolella kysäsemään, että miten olis, oisinko mukana. Ei siinä tarvinnut kauaa miettiä, miten on, kun jo vastasin myönteisesti. Ensimmäisten treenien sopimisessa sitten kestikin jonkin verran, ensin oli treenikenttien kunto vähän niin ja näin ja sitten tuli koirien ja ohjaajien sairastumisia. Mutta torstaina päästiin vihdoin tositoimiin.

Kouluttaja olisi halunnut kokoustaa kunnolla ennen treenejä, mutta ajan rajoissa päädyimme ratkaisuun, että lähdemme suoraan treenaamaan. Olin ottanut Bean mukaan, sillä ajattelin sen hyötyvän sillä hetkellä enemmän. Kaikki häiriötreeni oli tervetullutta tulevien möllikokeiden alle. Aloitimmekin kehäänmenolla, jossa Bea oli tosi reipas ja kävi hillityn rauhallisesti moikkaamassa täysin vieraan miekkosen. Siirryimme paikkamakuuriviin, jossa kontaktin pitäminen oli vähän niin ja näin. Oli ihania kavereita vieressä, mutta lopulta kontakti löytyi. Käskimme koirat maahan ja jätimme ne. Menin täyteen matkaan, koska Bea ei ollut koskaan aiemmin edes yrittänyt nousta ylös. Niin se vain tällä kertaa nousi ja jouduimme ottamaan uudestaan. Tällä kertaa kävin palkkaamassa Bean, kun olin päässyt täyteen matkaan. Näin Bea pysyi lopunkin ajan.

Omalla vuorollamme näytimme ohjaajallemme tasomme. Tein hyvin yksinkertaisen seuruukaavion, joka ei tietenkään mennyt kuin Strömsössä. Etenkin täykkäri kusas oikeen olan takaa, jaa miten niin ei kuulu jäädä istumaan parin metrin päähän. Otettiin vielä erikseen pari täykkäriä, jotka sitten onnistuivatkin. Bealla on ollut jokseenkin hahmotusvaikeuksia sen suhteen, milloin käännytään ja milloin pysähdytään. No, toisaalta toistojakaan ei ole ihan hirveesti tullut, joten se ymmärrettäneen.

Näytimme myös vähän luoksaria. Bea oli jotenkin ei-oma itsensä, tuli hirveen rauhallisesti. Uusi paikka ja uudet kujeet varmasti vaikuttivat suoritukseen. Muutenkin Bean fiilis oli koko treenin ajan vähän tönkkö. Mutta eiköhän me saada sille se hyvä, iloinen ja hiukan pomppuisa fiilis myös häiriöön, kun jatketaan treenaamista.

Ihan lopuksi otimme vielä luoksepäästävyyttä. Kaikki ryhmämme jäsenet kävivät vuorollaan kävelemässä meidän ympärillä, kun Bea oli perusasennossa. Tietenkin palkkasin aina hyvästä suorituksesta, kontaktin ja paikan pitämisestä. Tällainen luoksepäästävyystreeni olikin erinomainen, Rollen kanssa ollaan aina tehty vain kokeenomaisesti. Sain kuitenkin vahvistettua Bealle paremmin sitä, että siinähän istut, vaikka joku tulisi. En kuitenkaan aio olla natsi asian suhteen tai panostaa liikeeseen ihan hirveästi. Me emme virallisiin lähde ennen sääntömuutosta ja sääntömuutoksen jälkeen ei koko liikettä enää ole.

Kokoomaana treeneistä saimme hyviä vinkkejä. Jatkossa rupean oikeasti ottamaan sitä treenien suunnitteluvihkoa jälleen uudelleen esille (tule takaisin syksy 2013, jolloin jaksoin kirjata kaiken mahdollisen ylös). Suunnittelen Bealle treenejä, joissa treenataan jotain tiettyä liikkeen osaa. Koko liikettä ei ole mitään mieltä treenata kokonaisuutena. Varsinkaan, kun tuolle sintille pitäisi saada tekemisen ilo myös häiriössä. Sillä tuppaa sekä leikin että sosiaalisen palkan vastaanottamisen kanavat sulkeutumaan, joten panostakaamme niihin. Omissa treeneissä ne on kuitenkin hyvin auki ja sosiaalinen palkka on meillä se superpalkka (vaatii toki riittävän rennon fiiliksen).

Olen ihan innoissani tästä uudesta valmennusryhmästä. Meillä on ihana porukka, joka tsemppaa mukavasti. Ryhmän kokeisiin tähtäävä luonne sopii just mulle. Muiden treenien seuraamisessa ja analysoinnissakaan ei ole mitään huonoa, päinvastoin. Mutta ehkä yksi parhaista ja kehittävimmistä ominaisuuksista on se, että ohjaajamme vaatii meiltä jokaiselta oman treenin suunnittelun kirjoitettuna vähintään vuorokautta ennen treeniä. Se ei aina ole kaikista ihaninta hommaa ja koiran nappaaminen kainaloon on hirveen paljon helpompaa. Suunnitteleminen kuitenkin kehittää parhaiten kaikilla mahdollisilla osa-alueilla, joten joskus tällainen pieni kiusanhenkisyys on oikeasti ihan hyväksi.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Tuplajuhlat

Mihkä nää kaikki vuodet katoo? Rolle on jo 6.  Miettikää... Ihan hirveetä... No okei, ihana poikahan se on, maailman paras 6-vuotias ensimmäinen koira!


Lahjaa se ei tänä vuonna saanutkaan, ainakaan vielä. Yritän keksiä sille jotain kivaa tässä joskus, mutta nyt se sai tyytyä (liian) lyhyeen hetkeen kanssani. Se ei päässyt edes treeneihin mukaan, vaikka olisi halunnut. Totesin, että Bea hyötyy treeneistä enemmän. Nyt totesin myös sen, että seuraavalla kerralla on kyllä todellakin Rollen vuoro.


Kysyin siltä, mikä olis sellanen asento, jossa ois kiva poseerata. Ja mikäs muukaan kuin bravuuritemppu, kurreistunta, jossa tarvittaessa pysytään toooooodella pitkäänkin.


Kysyin siltä myös, kelpaisko oma keppi. Oikeestaan halusin hienon yhteiskuvan, mutta sitten Rolle omi kepin itelleen.


Ja huomanette varmaan, että me ei olla ihan näyttelyainesta. Seisotuskin on vähän sinne päin ja turkki on vähän niin ja näin. Mutta haitanneeko tuo, kivempaa sillä on hakumettässä kuin näyttelykehässä.


Tidii! Moi kaikki! On ihan superia viettää 2,5-vuotissynttäreitä, ainakin kun sain koko illan olla mukana menossa. Okei, jouduin kiinni puuhun ja sitä protestoin, mutta inhottavat ihmeiset jätti mut täysin huomiotta.


Siis mitä!?! Eiks se ookaan normaalia juhlia 2,5-vuotissynttäreitä? No ihan sama, tää on oikeestaan aika kivaa!


Ettekä uskokaan, kuinka vaikeeta tosta on saada kuvaa niin, että se kattoo kameraan korvat pysyssä. Tässäkin katse meni ohi, mutta on tää parempi kuin ne miljoon muuta otosta, jossa sillä on korvat luimussa rapsuta mua -ilme päällä.


Bea on taas jokseenkin neiti. Käski sen odottaa tuossa, niin pienen neuvottelun jälkeen se jäi sitten siihen pönöttämään. Enemmän näyttelysielu kuin Rolle siis, mutta ulkomuoto nyt vähän on mitä on. No, ei se haittaa, yhtä rakas raitapaita silti. Ja on Beankin kanssa kivempaa treeneissä kuin näytelmissä.


Ja tein niille kakutkin. Toisinsanoen lisänä on vaan juustot, muuten tuossa on niitten normiateria. Ainoo vaan, niin en soossisekottanu niitä. Mutta tämä todistaa senkin, että (hieno,) ihan normaali ja yksinkertainen ajaa asiansa paremmin kuin hyvin.

Vielä kerran paljon onnea omat pikkuiset karvakorvat!

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Kädetön olo

Tän päivän ohjatut peruuntu sitten ihan viime tipalla. Treenikaverin koira rupes kakoon ja oksenteleen, joten ei ollut sitten mielekästä treenata niin pienellä porukalla, mitä ois lopulta jäänyt. Noh, parempi onni ensi kerralla. Onneksi näyttää siltä, että saadaan viikolle ainakin jonkinlaiset paikkamakuutreenit aikaan, ettei sitten Bean kanssa ihan tyhjältä jouduta Katselmukseen lähtemään... Mutta ohjattujen peruuntumisesta huolimatta saatiin silti tänään treenattua jonkin verran.

Bea
1. treenikerta:
2 sarjaa, kummassakin sarjassa 10-15 toistoa. Teemana jäävät.

Ensinnäkin mä rakastan ton motivaatioo ja intoo tehdä. Pienen elämänilo ei lopu koskaan ja vaikka kokeissa hyppiminen onkin ankarasti kiellettyä, se tekee sitä silti. En oo siihen jaksanu vielä puuttuakaan, kunhan ei hypi suorituksen aikana. Ennen treeniä saa hyppiä ihan vapaasti.

Itse suoritukset onnistuivat yllättävän hyvin. Teimme ensin niin, että itse peruuttelin koiran edessä ja käskytin siitä sitten jäämään. Kun toimi parin toiston jälkeen, siirryin itse kävelemään vapaasti koiran viereen, rauhalliseen tahtiin. Pari kertaa jäi istumaan tai sitten istumisen kautta seisomaan, joista ei tietenkään palkkaa ja otettiin uusi yritys. Lopulta saatiin onnistumisia hyvin alle ja pienelle tauolle.

Pienen tauon jälkeen uudestaan, nyt alotettiin suoraan hitaasta vapaasti kulkemisesta. Toimi hyvin ja sain nostettua hieman vauhtiakin. Otin sekaan myös pari maahanmenoa, ensimmäisen yhteydessä kattoi ensin hoo moilasena, että mikäs tää juttu oli, mutta toisella sitten toimikin jo.

2. treenikerta:
2 sarjaa, kummassakin 10-15 toistoa. Ekassa sarjassa jääviä, tokassa seuruita n. 10-20 askelta.

Jaksettiin raahautua ihan treenikentälle asti, ja jostain syystä onnistuttiin bongaamaan aika, jolloin oli paljon koiranulkoiluttajia liikkeellä. Se ei tuota kuitenkaan haitannut, vaan teki aikas hyvän sarjan jääviä. Kerran vai kaksi epäröi, istumaan kävi kerran (oma moka, liian kova vauhti tuon osaamistasoon nähden). Kaikki kuitenkin korjattiin onnistuneiksi.

Toisen sarjan alussa huomasin, että piru, tuohan ennakoi. Niimpä me otettiin sitten ihan suoraa seuruupätkää, useammin kuin kerran tai kaksi jäi itekseen matkasta. Niistä ei tietenkään palkkaa ja kutsuin uudestaan seuruuseen. Niistä pienet kehut (tosin esitän tässä vaiheessa itelleni kysymyksen, oliko järkevää, kun tuo arvostaa kehuja tosi korkealle). Onnistumiset taas pohjalle ja treenin lopettaminen.

3. treenikerta:
2 sarjaa, n. 10 pätkää n. 10-25 askeleen seuruita.

Edelleen se ennakoi. Voihan kökkönen. Toisaalta sitä on onnellinen, kun tuo koira tarjoaa seuraamista monissa paikoissa ja näin, mutta jäävien harjoittelussa se olis sen voinu jättää tekemättäkin. Ei todennäkösesti ois tällasta ongelmaa. Joka tapauksessa tehtiin taas ihan vaan suoraa pätkää, jäi itekseen taas pari kertaa. Palkka suoraan liikkeestä.

Tän päivän ongelmia oli toi ennakointi. Pitää ite lisäks kiinnittää huomiota varsinkin tohon sosiaaliseen palkkaan et käyttää sitä aina sillon, kun on menny oikeesti hyvin. Kun toi iloitsee siitä niin paljon, niin ei oo järkee edes vähän kehasta sitä korjatusta suorituksesta. Mutta mitäköhän sitä sitten tekisi siinä tilanteessa, jaa-a. Ruoka ja lelutkin kun on sille niin pop.

Rolle
1. treenikerta
Haukkuilmasua, yhteensä 5 ilmasua. Ilmaistava maassa maaten, haukkusarja 10-30 haukkua.

Alotti haukun aina hyvin, ekalla vaati vähän kannustusta että uskalti jatkaa. Vikalla tosin oli hankala alusta (hiekka), jota se yritti kaivaa. Lopulta siinäkin muisti, että ainiin ja aloitti hyvän, pitkän haukun. Ite siis haukutin sitä, purkille. Jatkossa pitänee oikeesti lähtee jonnekin syrjäsempään haukuttaan tota, naapurisovun ylläpitämiseksi ei viiti ihan hirveesti haukutella sitä tossa lähimettässä. Mutta kokonaisuudessaan hyviä ilmasuja, noi kun sais siirrettyä vielä sinne mettään. Erikseen se haukkuu tosi hyvin, mutta sitten mettässä sille tulee joku ihmeellinen aivopieru ja vaan kalisuttelee hampaitaan.

2. treenikerta
Nouto, n. 5 suoritusta. Palautus eteen, tavoitteena laukkapalautus. Kapulan heitolla, saa sännätä perään.

Ja tästä treenikerrasta sai tää postaus nimensäkin. Kun se saa kapulan suuhunsa, sillä on tasan yks fokus. Tulla mun eteen luovutusasentoon. Hyvä, sillä on siis selkeenä määränpää. Hyvästä motivaatiosta kertoo se, että se ei huomaa lempileluaan, se ei huomaa heiteltäviä herkkuja. Sitä närkästyttää, jos lähen juokseen karkuun. Mutta silti, silti, kaikesta tästä huolimatta se palauttaa ravilla. Lähtee kyllä kapulalle laukalla, mutta ei oo varmaan kertaakaan elämänsä aikana palauttanut laukaten. Mä en tiedä, mitä mä teen sen kanssa. Toko-ohjaajalle pitänee avautua asiasta ja jos jollalin on heittää asiallista vinkkiä, niin saa heittää :)

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

It's a beautiful day

"Tän seuraavan biisin vois jokainen ottaa itelleen tälle päivälle tai vaikka koko viikonlopulle asenteekseensa" neuvottiin radiosta matkalla hakutreeneihin. Kyseinen Michael Bublén laulu on osunu muhun jo aikaisemminkin. Laulua kuunnellessani tiesin, että kyllä, jos meidän viikonlopusta tekis laulun, se olis just tää eikä mikään muu.

Ennen hakua kaikki ei kylläkään menny kuin Strömsössä... Luojan kiitos Rolle murtautu mun patjabarrikadin (se on siinä, koska en halua, että Bea pääsee yöllä seikkailemaan vapaasti talossa ja mun ovi ei pysy kiinni) läpi siinä puol kahentoista aikoihin. Muuten oisin varmaan ilosesti nukkunu hakureenien yli... Siinä sitten vielä viimeset kriisisopimiset kyytien osalta ja näytti hetken siltä, että kaikki toimii kuin unelma. Kunnes mun väärä tulkinta sekotti koko pakan ja mentiin ristiin kyytiinottajan kanssa... No, siitä selvittiin - hakureenien aloittaminen tosin myöhästyi.

Tällä kertaa "eksyneitä" etsimään pääsi vain Rolle. Teimme sille yhteensä kuusi ukkoa. Ensimmäiset olivat aivan etulinjalla ja niille Rolle lähti ekaa kertaa elämässään ilman mitään apuja. Taitava otus! Kyllä sanon, että talvikauden yli treenaaminen kannatti. Seuraavat ukot piilotimmekin sitten niin, että edelliseltä piilolta löytynyt saatettiin koiran kanssa seuraavalle piilolle. Koira kuitenkin lähetettiin eri puolelle. Viidettä ukkoa lukuunottamatta kaikista lähetyksistä lähdettiin kuin tykin suusta. Viidennen lähdön hitaus tosin johtui melko puhtaasti omasta sähläyksestä – olin huonossa asennossa ja vahingossa heittänyt hihnan Rollen hännän päälle, mikä sitten haittasi sitä jonkin verran. Kun hihna putosi matkasta, tyyppi painoi täysiä maalimiehelle asti.

Huomatkaa mun mahtavat piirtäjänlahjat :D Yrittäkää saada selvää, nuolen katkeaminen merkkaa jotain häppeninkiä, kuten lähetystä, palkkausta tai maalimiehen jäämistä.

Treeninähän tuo oli koiralle fyysisesti rankka. Juoksemista ja ylipäätään liikkumista tuli paljon. Pistot oli eri pitusia, ykkönen ja kutonen ehkä lyhimpiä, en osaa arvioida etäisyyksiä, mutta mun taidoilla arvioituna 20-30 metriä. Kakkonen oli varmaan lähempänä 50 metriä, siinä oli matkalla mettätiekin. Rollehan sille hairahtu, kun siitä oli just ennen sen vuoroo menny joku randomi koiranulkoiluttaja niin niitten jäljille. Hyvin korjas ite, kun huomas, että tallattu alue loppu. Alueella oli pituutta sopivasti, mun taidot huomioon ottaen ehkä 80 metriä, joista viimesimmät metrit hämytallausta eli siellä ei ollu ukkoja. Piilot oli molemmilla puolilla suunnilleen tasasin välein.

Sieltä mettästä sitten jossain vaiheessa kotiuduttiin. Rolle olis ollu menossa mukana, kun treenasin Bean kanssa tokoa. Bean kanssa taidettiin ottaa tänään yhteensä neljä treenisessiota, joissa kussakin tuli 10-15 toistoa. Aiheena oli liikkeestä seisominen. Aluks tehtiin niin, että ite peruuttelen koiran edestä ja koira jää sitten siitä. Jossain vaiheessa siirryin liikkumaan niin, että koira tulee vapaassa hillumisessa vasemmalla puolella (Bea tosin tulkitsee sen seuraamisena...) ja edetään etanavauhtia ja jää sitten siitä. Illan lopuksi päästiin vielä tilanteeseen, että sain itse kulkea melkein normaalia vauhtia.

Käytiin tänään Bean kanssa myös kentällä katsomassa menoa ja siellä sitten tehtiin seisomissession lisäksi n. 2,5 min paikkamakuu. Häiriöö oli paljon – ihmisiä, ohiajavia autoja, joutsenia, pikkulintuja, lapsia... Mutta niin vain pieni pysyi. Ihan supertaitava pieni! Sitä ei kentällä samaan aikaan hilluneet ihmiset kiinnostanu yhtään, ohiajavat autot sai pään kääntymään. Yhessä vaiheessa itteekin pelotti, kun yks auto näytti tulevan täysiä kohti sitä kenttää, mutta lopulta kääntykin onneks just pois. Oli siis paikkamakuu taattua Beatyyliä – maassa pysytään rauhallisena, mutta kun palaan ja annan "vapaa"-käskyn niin alkaa järjetön pomppiminen.

Päivä on todellakin ollut ihana. Kaunis sää ei yhtään haitannut, mutta vielä enemmän mieltä lämmitti Rollen onnistuminen hakumetsässä ja Bean ensimmäinen edes jotenkuten oikeanlaista suoritusta muitsuttava jäävä seisominen. Ja mikä parasta, tää jatkuu huomennakin ohjatun tokon ja haun merkeissä!

torstai 9. huhtikuuta 2015

Taitava pikkusintti

Istuskelen puun juurella. Katselen edessäni kasvavaa toista puuta. Siinä on oksia siististi rivissä, noin kymmenen sentin välein. Ei olla kuitenkaan talousmetsässä vaan vanhassa aarniometsässä. Tällä kertaa tuo kyseinen metsä saa toimittaa hakumetsän virkaa.

Raitapaita pääsi tänään ekaa kertaa hakuilemaan. Tai no testaamaan kyseistä huvitusta, mun ennakko-oletukset oli vähän skeptiset, koska Bea on arjessa usein välinpitämätön ja jokseenkin varautunut vieraita kohtaan. Mutta kokeilumielellä pääsee usein pitkälle ja tänään nappasin treeneihin Bean mukaan. Meni treenikavereilla hetki ihmetellessä, kuinka pieni sintti se oikein on. No, siinä vaiheessa, kun SPKL-liivit on pienimmilläänkin auttamatta liian suuret, en yhtään ihmettele.

Palataan sinne metsään. Maastokankaan alle kääriytyneenä odotan pelastajaani, koiraa. Samalla kuuntelen, miten oma pieneni ulvoo. Sitä ei voinut jättää autoon, joten vein sen häkkeineen päivineen pieneen leikkimökkiin. Bea hiljenee hetkeksi, tai ainakin niin kuvittelen, kun eteeni ilmestyy treenikaverini koira. Ei mene kauaakaan, kunnes sydän pamppaillen pääsen hakemaan Beaa - jännitän sitä, onko Bea repinyt häkkinsä palasiksi.

Avaan leikkimökin oven ja saan sylini täydeltä raitapaitaa. Kiroan mielessäni kaikki mahdolliset kirosanat läpi. Viha muuttuu iloksi, kun huomaan, ettei Bea olekaan tullut verkosta läpi. Se on vain oppinut avaamaan vetoketjun. Minun pikku houdini...

Omalla vuorollamme aloitamme makkararingillä. Maalimiehet asettuvat rinkiin ja ottavat muutamia herkkuja käteensä. Tavoitteena on saada Bea tulemaan luokse. Ei jäänyt tämän houdinin yllätykset yhteen kertaan, neitokainen juoksee ensin yhden luo, sitten toisen ja sitten kolmannen. Bea hoksaa homman jujun ja juoksee itsenäisesti maalimieheltä maalimiehelle. Suru on suuri, mutta vain hetkellinen, kun namit loppuvat ja lähdemme pienelle kävelylle.

Pienen kävelymme aikana pari maalimiestä menee metsään. Teemme pari sunnuntaikävelyharjoitusta,  lähdemme siis aivan muina miehinä kävelemään metsään ja jossain vaiheessa huomaamme, että kas, täältähän löytyikin herkkuja tarjoava maalimies. Heti, kun koira osoittaa merkkejä maalimiehen paikantamisesta tai hajun saamisesta, se päästetään irti. Teemme yhteensä kolme maalimiestä tällä tekniikalla ja kolmannella maalimiehellä Bea alkaa jo ymmärtää jutun juonta.

Löydettyään kaikki ukot Bea saa vielä kerran kierrellä treenikavereita läpi ja nauttia herkuista. Pikkuisen kasvoilta paistaa ilo ja riemu. Ruoan voima on ihmeellinen.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Puolivuorokautta parhautta

Pääsiäislauantaiaamuna seitsemän aikaan kellon soittoon on vielä puolisen tuntia. Koko yö on mennyt pienissä pätkissä, joten päätän nousta ylös. Saisi kumminkaan enää unta.

Niin, kuka herää pääsiäislauantaina seitsemältä ja miksi? Herätys on vielä melko mukava. Tapauksen toinen osapuoli on herännyt vielä aikaisemmin, sillä hänellä on vielä yli puolen tunnin ajomatka tuossa vaiheessa. Ollaan sovittu, että kahdeksalta nähdään. Lopulta aika venyy vartin yli kahdeksaksi, mutta se ei haittaa kumpaakaan osapuolta. Aamupalan syöminen on hidasta, kun ei syö aamupuuroa, ja aamutoimeni venähtävät.

Vartin yli kahdeksan tuttu punainen auto kaartaa pihaan. Bea pääsee ulos ja Rolle saa luvan jäädä sisälle. Rollekin kyllä tulee pääsemään, muttei vielä. Ensin testataan, pitääkö väite Bean käyttäytymisestä paikkaansa. Siltä sanomalta voidaan sanoa, että ei. Vahva ei. Bea juoksee suoraan edellisen omistajansa syliin ja antaa pari pusua. Vanhempieni väite häntä koipien välissä karkuun juoksevasta koirasta on kumottu.

Teemme sotasuunnitelman. Nuoremmat koirat eli Bea, Bean edellisen omistajan oma koira Vixi ja hoitokoira Into päästetään leikkimään keskenään. Nuoremman katraan purettua energiansa pihalla rälläten otamme koirat hihnaan ja nappaan myös Rollen matkaan. Ensin kuljemme Rollen ja Bean kanssa Vixin ja Inton edellä. Pienen matkan päästä vaihdamme osia ja jättäydymme kulkemaan taakse. Ei mene kauaakaan, kun pääsemme jo kulkemaan rinnakkain. Ja vielä vähemmän, kunnes uskallamme päästää urokset irti.

Niin, urokset. Rolle on uros, joka suvaitsee toiset urokset pääsääntöisesti vain kahdessa tapauksessa. Toinen tapaus on sellainen, jossa Rolle on ollut pentu ja tavannut uroskoiran ensikertaa silloin. Toinen vaihtoehto on päinvastoin – toisen uroksen on pitänyt olla pentu, kun koirat ovat tavanneet ensi kertaa. Tapaus Into ei kuulu kumpaankaan kastiin. Tutustuttamistapa kuitenkin toimi ainakin tällä kertaa ja sanaharkkaa näille kahdelle tuli vain kerran. Sekin tosin loppui lyhyeen ja matka jatkui.

Inton käytöstä voi kehua erinomaiseksi. Rollen taas ei. Rolle oli koko ajan kiinni Intossa eikä päästänyt tätä silmistään. Into sieti hyvin Rollen härkkimiset ja haastamiset. Kavereiksi näitä tuskin voi sanoa, mutta jo pelkästään se, että Rolle ylipäänsä hyväksyi toisen uroksen, on erittäin suuri postitiivinen yllätys.




Mukavan lenkin jälkeen pakkasimme itsemme, tavaramme ja koiramme niinkutsuttuun koira-autoon eli pikkuruiseen Fiat Puntoon. Ja hyvin mahtui! Matka Järvenpäähän taittui erittäin mukavasti hyvässä seurassa eikä jalkatilassa nukkuva aussiekaan pahasti haitannut. 

Järvenpään päässä suuntasimme kulkumme kenties ainoaan Julius K9 -valjaita myyvään kivijalkakauppaan, PetPointiin. Halu saada kyseiset valjaat talouteemme oli niin suuri, että oltiin oven takana kymmenen minuuttia ennen liikkeen avaamista. Ovien autettua sännättiin hyllylle ja jouduttiin melkein pettymään heti kättelyssä: vihreitä Rollen kokoisia valjaita ei meinannut löytyä ollenkaan. Ja väri on ehdottoman tärkeä. Okei, tuonhintaisissa valjaissa kyllä ymmärtääkin, että halua sen just eikä melkein, sitten ketuttais jos sen viiskymppiä olis maksanu ja jo seuraavana päivänä haluis uudet. Lopulta ne oikeanväriset kuitenkin löytyivät (tosin myöhemmin ne paljastuivat neonkeltaisiksi, mutta jo aiemmin olen todennut neonkeltaisen olevan riittävän vihertävä ollakseen vihreä).

Rollen valjaiden löydyttyä leikittiin lisää hankalaa asiakasta. Bealle ei löytynyt lopulta oikean kokoista ja väristä valjasta ollenkaan ja lähdettiin miettimään, miten saataisiin sellaiset. Muita kivijalkakauppoja ei löytynyt, ja koska minulle ei netin kautta tilaaminen tule kysymykseen, jouduttiin pohtimaan asiakastilausta. Posteja ei turhaan huvittanut maksella, joten lopulta päädyimme siihen, että Bean edellisellä omistajalla on mahdollisuus noutaa valjaat liikkeestä. Niin hankalia asiakkaita oltiin, että meillä meni liikkeessä asioidessa tunti.



Vielä parin kaupan kautta käväistiin, jonka jälkeen mentiin Bean edellisen omistajan luo. Siellä vietettiin useampi tunti, söimme mahtavaa kanacaesarsalaattia ja tein sinne jääväksi juustokakun. Olisin halunnut itsekin, mutta minkä sille voi, että kyseisen herkun pitää hyytyä useampi tunti. Lisäksi pesimme koirat (ja nyt ainakin nämä kaksi tuoksuvat ihanilta) ja vietimme vain aikaa yhdessä.

Uroksien osalta järjestely suoritettiin rajaamalla. Pesemiseen asti Rolle oli ulkona narussa kiinni. Pesemisen jälkeen rajasimme Rollelle pienen tilan pentuaitauksella. Vaikka urokset olivat tulleet ulkona hyvin toimeen, en uskonut Rollen sietävän toista urosta sisätiloissa ja halusimme olla riskeeraamatta. Into osoitti aussiemaisen fiksuutensa ja vaikkei sitä kielettykään menemästä Rollen aidan luo, se pysytteli suosiolla kauempana.

Lopulta koitti kotiinlähdön aika. Tai no ei me ihan tänne asti tultu, mutta mummilaan takaisin. Mummilaan saavuimme joskus ja kello oli jotakin. Päästimme koirat jälleen rälläämään, ensin nuorukaiset. Niiden hetken riehuttua Into autoon ja Rollen vuoro. Taaskaan en halunnut ottaa suurinta riskiä sillä, että olisi urokset suoraan vain päästänyt keskenään irti. Kun ne ensin olivat saaneet suurimmat energiansa purkaa, myös toisen uroksen seurassa meni hyvin.

Viimein koitti ihanan seuran kotiinlähdön aika. Aikaa aamusta oli kulunut melkein minuutilleen 12 tuntia. Kiitos ihanasta puolivuorokautisesta!

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Aprillia, aprillia

... syö silliä, juo kuumaa kuravettä päälle!

Ehkä maailman ärsyttävin lausahdus. Mä en oo yhtään aprilli-ihminen ja koko päivä on vähän meh... Tai no sitten, jos joku on oikeasti kehitellyt jonkin hyvän jekun, niin sitten. Mutta kun useimmiten jekut ovat tasoltaan mitättömiä, vähätteleviä tai jotain muuta vastaavaa, ei naurata ei sitten yhtään. Ja ei, en katso huumorintajuani huonoksi – en vain ymmärrä, mitä hauskaa on, kun saa toisen juoksemaan pihalle lentokoneen toivossa.

Tänäkin vuonna mua yritettiin aprillata pariinkin otteeseen. Aprillaajien epäonneksi isäni yrittää harva se päivä kehitellä jotakin erittäin fiksua, joten harvoin oon täysillä mukana missään tämänkaltaisessa. Aamulla isäni kysyikin minulta: "Mitä valkosta tuossa Bean nenän päällä on?" Mä hetken katsoin ja totesin, että jälki siitä, kun sen päälle käytiin. Isä jo aloitti tutun rimpsun "Aprillia, aprillia...", mutta olin varma, etten ollut tullut aprillatuksi. Bean nenän päällä kun on edelleen valkea pieni piste muistona siitä, kun eräs koira nappas sitä nenästä kiinni (tosin veikkaan senkin katoavan, koska muutkin jäljet ovat kadonneet).

Tämän päivän toinenkin aprillipila liittyy Beaan. Miksi juuri minun pikkuinen? Noh, siskoni veti ihan pokkana "Bea on tehnyt ilopissat sisälle!" Huusin sitten ihan yhtä pokkana itse takasin "Siivoo ite!"

Bea on kyllä ollut tämän päivän julkkis. Isäni onnistui aprillaamaan (omasta mielestäni surkealla tavalla) siskoni kaverin, joka juoksi ihan innoissaan ovelle isän huudettua häntä katsomaan Bean huikeaa temppua ulkona.

Jostain syystä Rolle on jäänyt tänä vuonna ihan vailla aprillipilajulkisuutta. Noh, ehkä se on saanut tästä asiasta ihan riittämiin huomiota aikaisempina vuosina. Yksi asia kuitenkin kertoo kaiken – mä en muista yhtään aprillipilaa Rollesta. Kaikki Rolle-aprillaukset ovat siis epäonnistuneet surkeasti.

Klassisia aprillipiloja on kuitenkin tullut todistettua monia. Se, joka ei ole ala-asteella vaihtanut opettajan liituja liitulakuihin, huutakoon hep. Yläasteella homma vielä helpottui, kun opettajilla oli käytössään lyijytäytekynän tapaiset suojakuoret liiduille. Nyt lukiossa ei tullut enää aprillattua opettajia. Matikanopettajan tahatonta virhettä kokeessa tosin olisi voinut kutsua aprillaukseksi – kokeen alussa oli yksi ylimääräinen ja erittäin helppo tehtävä, josta ei olisi saanut yhtään pistettä. Tietenkin se huomattiin vasta, kun moni oli kyseisen tehtävän jo tehnyt.

Lapsuudesta muistuu mieleen yksi aika mahtava aprillaus. Oltiin päiväkodissa, ehkä viidenvanhoja. Hoitotädit olivat jopa minun mittapuulla valmistelleet hyvän aprillipilan. Aamulla normaalissa aamuohjelmassa meillä oli jonkinlainen tehtävärata, jonka viimeisenä tehtävänä oli selvittää, mitä uutta ja jännää päiväkotiin on hankittu. Kaupasta oli käyty ostamassa jotakin jyrsijöiden heinäkuiviketta vihjeeksi ja siinä aikamme sopivia vaihtoehtojamme mietittyämme tajusimme: poni! Hoitotädit käskivät käydä tarkistamassa varastosta, mikä on oikea vastaus. Siinä sitten kilpaa juostiin varaston ovelle (ja itse vedin asvalttimäessä turvalleni, johtuneeko tästä aprillipilavastaisuuteni) ja lopulta kaikkien ollessa ovella saatiin lupa avata ovi. Ettekä ikinä arvaa, mikä sieltä löytyi. No, poni, My Little Pony nimittäin.

No voiko aprillipäivänä tapahtua mitään hauskaa, mikä ei olisi aprillipilaa? No tietenkin voi. Ei ole montaakaan vuotta, kun meillä oli lentopallon lopputurnaus aprillipäivänä. Jo etukäteen tapauksen ironia nauratti, mutta kukaan ei silloin aprillannut ketään. Sen sijaan viimeisessä kultapelissä meille sattui aika hirveä tuomari peliin (ja tietenkin me hävittiin se peli...). Hän ei ollut koskaan kuullutkaan termeistä kuten tasa-arvo ja puolueeton tuomarointi. No, näitä tuomareita sattuu noin joka toiseen peliin, joten ei siinä mitään. Parasta oli kuitenkin joukkueeni kapteenin kommentti tuomarille pelinjälkeisessä kättelyssä.
"Hyvä peli, harmi ettet nähny."

Hyvää aprillipilatonta aprillipäivää kaikille!