maanantai 30. toukokuuta 2016

Treenilelua etsimässä

Noin puoltoista kuukautta sitten olin mahdottoman tehtävän edessä. Bean ehdoton lempparilelu on D&C:n geelipallo narulla. Ensinnäkin, koska se on pallo. Toisekseen, koska se on pallo. Mutta siinä on yksi ominaisuus, joka menee muiden pallojen edelle: se joustaa kun siihen puree. Se on myös mun mielestä hyvä, koska siinä on naru, sitä pystyy heittämään ja sillä pystyy leikkimään vetoleikkejä.

Täydellistä, eikö? No melkein! Koko pallossa on yks vika: se on vihreä. Arvatkaa vaan kaks kertaa näkyykö se nurmelta tai metsästä yhtään mihinkään. No ei! Siis muuten ihan huippu lelu mut se on kadoksissa käytännössä heti. Mä sitten päätin, että mä etsin jonkun vastaavan. Ensimmäinen kriteeri oli, että pallon on oltava sellainen, joka antaa geelipallon tavoin periksi purressa ja väriltään sen on oltava jokin muu kuin vihreä. Saa olla narullinen tai ilman narua, jos siinä on jokin, mihin voi narun kiinnittää sitten itse. Näillä vaatimuksilla kävelin paikalliseen eläintarvikeliikkeeseen ja tarttuihan sieltä sitten mukaan tuollainen violetti kaveri.


Täydellistä: se antaa periks, on violetti eli ei-vihreä ja siinä on narukin perässä. Valtakunnassa kaikki hyvin kunnes... Koira ottaa sen kerran suuhun ja lelu on ihan kuolassa. Liukas pinta yhdistettynä kuolaan on sitten vähän toisenlainen ongelma, lelu ei nimittäin pysy koiran suussa. Huippua. Sen jälkeen kun oot kissojen ja koirien kanssa etsinyt edes tuon version, joka ei sitten olekaan hyvä, kiroat kaiken maasta taivaisiin. Voiko oikeasti olla niin, että mikään lelu maan päällä ei vastaa meidän vaatimuksia? Eikä luulis olevan niin vaikeeta, kun kaiken muun paitsi värin osalta toimiva lelu on jo löytynyt. Mutta kun ei niin ei, niitä geelipalloja ei voida valmistaa minkään muun värisenä kuin vihreänä.

Heitin siis toivon hetkeksi menemään ja tyydyin siihen, että me voidaan leikkiä lelulla vaan hiekkakentillä. Hurraa! Sitten eräs päivä tajusin, että hei, meidän kylällähän on toinenkin eläintarvikekauppa, jolla on painopiste nimenomaan harrastuskoiratarvikkeissa ja leluvalikoimakin on sitä myöden erilainen. Laitoin sinne sitten viestiä ja kaikki hienot vaatimukseni, mukaanlukien uusin vaatimus eli pinnan pitää olla jollain tavalla karhea, koska muuten se luistaa koiran suusta. 

Seuraavaksi sain kokea ihan huikean yllätyksen. Viestiini vastattiin ja vaihtoehtoja oli kuulemma oikein useampia! Ihan huippua! Ei siis muuta kuin seuraavana maanantaina hypättiin pyörän kyytiin ja poljettiin kivijalkamyymälään hypistelemään leluja. Sieltä sitten löytyi tuollainen Ke-Hu Maapallo -lelu, joka tarttui matkaan. Hintaahan sille tuli, mutta en anna sen häiritä, koska se ei mun vaatimuslistalla ollut. Nyt meillä on maailman täydellisin lelu - pallo, joka antaa periksi ja joka näkyy vihreestäkin alustasta. Ja mikä parasta, tuo pallo hohtaa pimeässä! Okei, näin kesäisessä Suomessa ei tuosta ominaisuudesta juuri hyötyä ole, mutta kyllä sitten kelpaa, kun on oikeasti pimeää. Oon ollut jopa niin tyytyväinen, että kunhan tässä joskus saan aikaiseksi niin käyn hakemassa meille vielä toisenkin kaappiin.

Ongelma nimeltä Bean lelu ratkaistu.

Ongelma nimeltä Rollen versio ratkaisematta.

Se oliskin kätevää, jos Rollella olis samanlainen ongelma, tietäis, miten sen ratkasis. Mutta kun ei. Rolle ei leiki. Paitsi poikkeustilanteissa ja tähtien asennon ollessa oikea. Yks tällainen poikkeustilanne on kotiintulotilanne, jolloin se on riittävän innoissaan leikkiäkseen. Rolle tykkääkin leikkiä enemmän repimisleikkejä kuin Bea ja näissä tilanteissa sillä toimii hyvin (riittävän pehmeät) patukat. Mutta kun treenata pitäisi ehkä pystyä muissakin tilanteissa kuin niissä kotiintulotilanteissa. Fakta on se, että lelulla itsessään ei saa Rollelle rakennettua mitään, ruoka sen olla pitää. Mutta nyt kun ollaan avoimen juttuja reenailtu, etenkin ruutua, on ollut vähän miettimistä siinä, miten sen palkan saa sinne ruutuun, kun koira on siellä.

Yksi vaihtoehto olisi tietenkin se, että ruoka on sielä ruudussa valmiina. Mutta sekin pitää jossain vaiheessa häivyttää pois, joten ongelma ei sillä ratkea. Kävin pitkään palkkaamassa koiran itse ruutuun, mutta siinä alkoi pidemmän päälle tulemaan sellainen "ei mulla tonne mikään kiire ole"-vaihe. Kokeilin pelkän ruoan heittämistä, tietenkin riittävän isoissa paloissa. Parhaimmillani onnistuin kuitenkin heittämään nameja jotain 5 metriä, mikä nyt ei kauhean suuri lohtu ole, kun kokonaismatka on sen 15-20 metriä. Pistin nameja purkkeihin, mutta nekin lensivät valitettavasti vain muutamia metrejä, ehkä maksimissaan 10.

Erään kerran mulla oli sitten mukana se Bean vihreä geelipallo. Tajusin, että siinähän on hyvät reiät tunkea namia. Bueno! Paitsi että kun ne namit tunkee kerran sinne sisälle, sinne ne jää. Ei niin hyvä. Melkein jo ehdin innostua ajatuksesta, se pallo meinaan lensi hyvin pidemmänkin matkaa. Mutta ei niin ei.

Sitten eräänä päivänä meidän lattialla lojui ikivanha sininen aktivointipallo, merkki on varmaan jotain markettikamaa ja ikää tolla on vuosia. Mutta samanlaisia niitä on nykyäänkin myynnissä. Nykyään jopa useampaa kokoa ja väriä. Silloin kun me itse tuo ostettiin, oli tasan yksi koko ja väreinä punainen ja sininen, joista sininen vielä uutuusväri. Nykyään on pinkkiä ja vaaleensinistä ja ruskeeta ja on isoa ja pienempää ja on vaikka mitä.

Mutta silloin tajusin. Tämä on meidän ratkaisu! 


Katsokaa tarkkaan, siinä komeilee meidän ruudun pelastaja.

Siinä on kaksi tärkeää ominaisuutta: nuo läpät tuossa reiän ympärillä pitää tehokkaasti sellaisen vähän isomman namin paikoillaan, joten se ei irtoa ennen aikojaan. Pallon sisällä on myös sellaisia jänniä liparetasoja, jotka estävät namin uppoamisen syvemmälle, jos vaikka sattuu käymään niin, että pallo tulee "nami edellä" maahan heiton jälkeen. Siis ihan täydellistä! Varsinkin kun Rolle on vuosien saatossa oppinut, että tuosta pallosta tulee aina ruokaa, omnomnom.

Nykyään enää tarvitsee ostaa kaupasta ruututreenejä varten jotain tollasta vähän kovempaa namia, jotta se ei hajoa tuhannen päreiksi käytössä. Mutta sehän ei ole kovinkaan suuri ongelma, koska yllättävän suuri osa kaupan valikoimasta on juurikin tällaista kovempaa tuotantoa. Tai ainakin aina silloin, kun yrittää varta vasten etsiä jotain pehmeää tai edes pientä, ei löydy, ei sitten millään.

Mutta nyt meillä on molemmilla koirilla toimivat lelut (okei, Rolle ei sillä leiki, mutta toimii se silti). Pari ongelmaa treeneissä selätetty ainakin hetkeksi, että voikaan ihminen olla tällaisista asioista onnellinen!


keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Belgianpainajainen Vuki

Tämä postaus, jota on toivottu. Tämä on postaus, jonka päätähtenä on pieni hoitolapseni Vuki. Ihan aluksi jotain perustietoa Vukista: kun sitä kumminkin joku kysyy niin kyseessä on siis näyttelylinjan belgialainen Ketunpolun Kin Of Wolves, vajaa vuosikas otus. Vukin kanssa on harrastettu tokoa ja jälkeä sekä liikuttamismielessä vetolenkkejä niin, että ihminen kävelee perässä. Vuki asuu Bean edellisen omistajan Lillin luona toisen belgialaisen, Vixin, kaverina ja hoitoon se tuli, koska noh, Lilli halusi sen hoitoon. Joten kun aikataulut nappasi, mä otin pienen belgianpainajaisen tänne.


Painajaiseksi sitä voisi nimittää sen takia, että se ei todellakaan ollut tai ole helpoin koira. Sen ongelmalistaan kuuluu mm. epävarmuus vieraita ihmisiä kohtaan, josta kumpuaa räyhääminen, liukkaiden lattioiden pelko, yksinolot, hihnakäytös vähän joka suhteessa ja tokon osalta se, ettei Vuki pysy paikallaan istumassa, kun ihminen kävelee sitä kohti. Multa toivottiin, että treenaisin viimeistä eli odottamista, mutta mä paneuduin vähän kaikkeen.

Hihnakäytöksen osalta mietin, että jaksanko siihen pureutua. Lopulta totesin, että kaksi viikkoa tulee menemään kokonaisuutena paremmin, jos se edes jotenkuten osaa kävellä hihnassa edes loppuajasta. Hihnakäytöksen myötä pääsinkin luomaan syvempää suhdetta tuohon otukseen kuin mitä olisin muuten luultavasti saanut. Oli myös kätevämpää kävellä 30 min kävelylenkki ja väsyttää belgialainen henkisesti kuin yrittää parin tunnin ajan juoksuttaa sitä metsässä ja todeta, että ei muuten väsy. Hihnakäytös auttoi myös räyhäämiseen puuttumisessa, kun koira tiesi, että se, mitä siltä haluan, on vasemmalle puolelleni tuleminen hihnan kiristyessä. Lopulta se saattoi räyhätä lyhyesti, jonka jälkeen tuli tarjoamaan kontaktia. Kahdessa viikossa saa yllättävän paljon aikaan, kun tekee!

Liukkaat lattiat pääsivät meillä myös tehotreenin alle, koska meidän talossa on tasan neljä mattoa: mun huoneessa yksi, eteisen ja olohuoneen ovien edessä pienet matot ja olohuoneen isompi matto. Aikaisemmin keväällä meillä omistajansa kanssa vieraillessaan Vuki oppi, että laattalattioilla on ok liikkua, joten se onneksi pääsi liikkumaan keittiössä ja kodinhoitohuoneessa. Mutta esimerkiksi matka keittiöstä mun huoneeseen on noin 7 metriä puhdasta parkettia. Tämä pätkä muodostuikin meidän pääasialliseksi treenimaastoksi ja noin puolessa välissä hoitojaksoa siitä pystyttiin menemään jo hyvin yli. Loppua kohti parani ja Vuki pystyi liikkumaan hyvin koko talossa.



Yksinolojensa ajan Vuki oli pesuhuoneessa, koska siellä se pystyi syömään vähiten itselleen vaarallista aineistoa. Ja meidän pesuhuone on siis iso, suunnilleen 15 neliötä ja Vuki oli yksikseen 5 päivänä n. tunnin ja 3 päivänä n. 4 tuntia. Noh, se esitteli silti ensin sanallisen arkkunsa - ulvonta ja haukkuminen ei onneksi kuulunut enää ulos ollenkaan. Ja sitten se esitteli myös timpurin taitonsa, kun se päätti yhtenä päivänä askarrella vähän ovien karmeja uuteen uskoon... Noh, loppuajaksi hankin sitten siihen kompostiverkon eteen. Ennen kompostiverkon hankkimista Vuki päätti kokeilla myös saunomista, onneksi ei ollut osannut laittaa kiuasta päälle!


Ihmisten treffaamista treenattiin useampaan otteeseen. Kävimme mm. Koirakerhon järjestämässä lajiesittelypäivässä, jossa Vuki näki useita ihmisiä ja pääsi tekemään lähempää tuttavuutta muutaman ihmisen kanssa. Kävimme lisäksi molemmissa oman kylän eläinkaupoissa shoppailemassa ja kumpikaan miesmyyjä ei ollut kovin paha. Lisäksi Vuki näki pari kaveriani ja luonnollisesti kaikki muut neljä perheeni jäsentä olivat sille vieraita. Yhtenä päivänä eksyttiin myös näyttelyreeneihin ja tietenkin lenkeillä tavattin useampia ihmisiä. Huomasin, että parhaiten Vukilla toimi se, että antoi vieraalle pari herkkua, jotka syötyään Vuki oli kaveri kenelle tahansa.


Treenatessa Vuki osoitti fiksuutensa! Lähtötilanne oli se, että Vukin viereen ei saanut palata edes puolen askeleen päästä ilman, että takapuoli nousi maasta. Aloitettiinkin treenaaminen siitä, että sain nostaa jalkani ylös maasta ja laskea sen takaisin niin, että koira pysyy istumassa. Siitä sitten edettiin ensin hiljakseen yhteen askeleeseen, kahteen askeleeseen ja niin edespäin. Jossain vaiheessa pääsin kiertelemään koiraa ja totesin, että takaapäin tullessa homma on vaikeampaa, kuten myös sivulta tullessa. Niitä sitten aikamme treenailimme ja asetin tavoitteeksi, että hoitojakson loppuessa pystyn lähtemään ja palaamaan juosten mistä tahansa suunnasta. Noh, tavoitteen saavutin muistaakseni sunnuntaina tai maanantaina, jonka jälkeen kysyin Lilliltä, mitäs sitten tehdään. Ruvettiin tekemään seuruuta, askel kerrallaan etenimme siinäkin. Jossain vaiheessa opetin Vukille myös sen, että perusasentoon tullaan pelkällä sanallisella käskyllä eikä käsimerkkiä siis tarvita. Alla olevalla videolla näkee lyhykäisyydessään lopputuloksen, johon pääsimme.



Viikot Vukin kanssa saivat aivan huikean päätöksen, kun kävimme lauantaina Uudenmaan vetokoiraurheilijoiden järjestämissä juniorikisoissa juoksemassa 1,65 km aikaan 6,49 min. Sijoitus oli 3/3, mutten ole yhtään pettynyt, sillä kisakumppanit olivat todella kovia. Kisakärpänen puraisi ja haluan Rollen kanssa kisaamaan! Bea ei kovin kaksinen vetokoira valitettavasti ole... Rollehan itseasiassa olisi juossut mun kanssa tuolla, jollei oltaisi majoituttu Lillillä, Vixillä on nimittäin juoksut juuri nyt. Mutta toisaalta pitää ajatella positiivisesti ja ainakin saatiin ikimuistoinen loppu yhteiselle ajallemme!

Mä en muista, olenko blogin puolella asiasta maininnut, mutta mä ehkä vähän kuolaan belgiä. Olen jo pidempään kuolannut ja suurimmat pohdiskelut on kohdistunut näyttö vs. käyttö -aiheeseen. Vukin hoitaminen antoi ihan uutta näkökulmaa tähänkin aiheeseen. Olen aiemmin treenaillut ja oleskellut enemmänkin Vixin kanssa ja Vixi on varsin mukava koira. Treeni-intoa löytyy, kuten myös miellyttämisenhalua, toistonkestävyyttä ja taistelutahtoa sekä hyvä pääkoppa. Vixi oli mulle pitkään näyttölinjaisen ainoa kosketuspinta ja sellainen olisi varsin mukava. Mietin kuitenkin koko ajan, haluanko jotain enemmän - ja jos haluan, tuleeko sitten jotain liikaa. Mutta Vuki on ihan toisenlainen otus. Se on fiksu, mutta sen miellyttämisenhalu ja toistonkestävyys on aika matalat. Jotain kertoo se, että jossain vaiheessa totesin, että jopa Rollea kiinnostaa enemmän tehdä mulle hommia ja treenata - ja se on paljon.

Vukin jälkeen totesinkin, että koska todennäköisyys saada näyttelylinjaisesta Vukin kaltainen koira on loppujenlopuksi melko suuri, enkä halua sellaista koiraa, kannattaa mun kääntää katseeni käyttölinjaisiin. Jos mä haluan koiralta vain tiettyjä luonneominaisuuksia, miksi en etsisi kasvattajaa, joka näitä luonneominaisuuksia kasvattaa - toisin sanoen siis käyttölinjaisen kasvattaa. Ajatukset siitä, meneekö käyttölinjainen yli, selkiytyivät huomattavasti, kun tapasin Juniorikisoissa käyttöbelgi Väsyn omistajineen. Väsy oli aika ihana ja omistajansa osasi kertoa paljon siitä, minkälainen käyttöbelgi onkaan arjessa. Käyttöbelgi arjessa ei tämän keskustelun pohjalta tuntunut mitenkään mahdottomalta - päinvastoin!

Mutta tämän belgipohdinnan jälkeen on samaan hengenvetoon todettava, että toivottavasti seuraava koira ei ole vielä belgi vaan Rollen pentu. Koska Rollen pennusta mä haaveilen ja jos ihan realistisia ollaan, mun elämä tulee seuraavan parin vuoden aikana muuttumaan niin paljon, että on paljon fiksumpaa pitää tollaisia lapinkoiria, joiden kanssa voi harrastaa, mutta jotka eivät ehdottomasti vaadi sitä. Ihan vaan siksi, että lukion loppuminen ja opiskelemaan lähteminen tuovat elämään sellaisia muutoksia, joiden jälkeisen elämän resursseja ei oikein voi ennustaa. Joten näissä käsissä tulee olemaan lapinkoiria vielä pidemmänkin aikaa!


Ja näin lopuksi mun on ennen kaikkea kiitettävä Vukia ihan järjettömän opettavaisesta ajasta! Aluksi koko homma näytti oikeasti melko painajaiselta, mutta lopulta osoittautuikin joksikin ihan muuksi. Kiitos, ihana päiväuni Vuki!

tiistai 17. toukokuuta 2016

Koiria, koiria, koiria

Lähdössä ekaan kokeenomaiseen reeniin ikinä!
Ollaanpas kärsitty taas blogihiljaisuudesta. Mutta sehän kertoo vain siitä, että meillä on ollut paljon puuhaa eikä koneen ääreen ole ehtinyt istua postausta kirjoittamaan! Kuunvaihteessa olin itse reissussa Saksassa viikon verran, oli kivaa, mutta sieltä ei blogin puolelle sen enempää ole kerrottavaa. Tiivistettynä se, että keskieurooppalainen koiranpitokulttuuri irtipitoineen näkyi: Kölnin tuomiokirkonkin juurella juoksenteli irtokoiria, puistoista puhumattakaan.

Saksan reissulta kotiuduttuani en juuri ehtinyt reissuväsymystä pois lepäämään, koska päivät oli täyteen buukattuja, vaikka lomapäiviä olivatkin. Helatorstain jälkeiselle perjantaille olin sopinut hakureenit ja kun totesin, että haluaisin kokeilla Rollelle jotain uutta ja ihmeellistä, mulle ehdotettiin kokeenomaisia reenejä. Mikäs siinä, perhosia vatsaan ja menoksi!

Koska mä päätin, että en jaksa selittää selkeesti, piirsin hienoja kuvia! Ihannesuoritus näkyy siis tuossa, en itekään kyllä oo ihan varma, miten toi ois pitäny suorittaa, joten ihan täydellisesti noi nuolet ei mene. Ideana siis se, että kakkosella ja kolmosella on maalimies valmiina, neloselle menee tyhjän jälkeen ja ykkönen on tyhjä. 

Meinaan se, miten Rolle päätti tehtävän ratkaista, ei ihan vastaa ihannetta. Noh, kuva kertoo enemmän ku tuhat sanaa. Se ei menny ykköselle, vaan eteni vähän matkaa ja tuli takas. Sitten se sai hajun kolmosesta ja paino sinne. Hurraa, koko alue "tarkastettu"! Toinenkaan puoli ei menny niinku strömsössä, just ennen piiloo se lähti eteneen alueella, mut sit se palaski takasin (ja löysi piilot, kävi tarkastamassa sen tyhjänkin). Jos ois menny niinku ois pitäny, Rolle ois ensin käyny tuola ykkösellä tarkastamassa, tullu takasin, menny hienosti kakkoselle ja sit sieltä vielä kolmoselle. Alunperin oli suunnitelmissa ottaakin ensin vaan nää kakkonen ja kolmonen ja miettiä sitten, miten mahdollisesti korjataan. Noh, me päädyttiin korjaamaan koko rata ihan uuestaan eli koira hetkeks pois alueelta ja sit takasin.

Korjaussarja sitten onnistuikin hyvin. Maalimies meni sinne ykköselle, jotta saadaan sitä vahvistettua. Nyt tehtiin oikealle tyhjä, josta kolmoselle ja josta jälleen neloselle, jossa maalimies oli kuitenkin piilossa jo matkalla varsinaiselle piilolle. Tästä ei mitään huonoo sanottavaa, koira teki tosi hienosti. Okei, se vois kyllä tyhjät tehdä vähän syvempinä, turhan syvinä ne tuohon piirsin, mutta toisaalta eka kerta kun se teki tyhjiä. Haukutettiin joka piilolla niin, että mä tulin ite piilolle ja haukkui koko ajan. Rollelle tuntuu sopivan tällainen, se tsemppaa sitä paremmin mitä passiivisempi maalimies on. Mikä on vaan hyvä! Seuraavalla kerralla vahvistellaan varmaan ainakin etukulmia, muu jää sit sen kerran murheeks. Tyhjiä ei oteta seuraavalla kerralla, ettei ala pelleileen niitten kanssa.



Helatorstaiviikonloppuna meillä kävi vierasilla kummitätini koiransa Ruskan (Taigahaun Kaunis Kesänlahja). Bea ja Ruska leikki vauhdikkaasti aamusta iltaan ja intoutuipa Rollekin pari kertaa mukaan. Käytiin myös tekemässä esineruutu metsään, Ruska oli aika pätevä, Rolle taas ei. Sen esineruutu kusee tällä hetkellä pahemman kerran, mutta en nyt jaksa siitä pidempään sepustella. Joskus toiste sitten.

Äitienpäivänä käytiin mummolassa kyläilemässä ja mä otin kaiken hyödyn irti ja tein Bealle jäljen mummolan viereiselle pellolle! Bea on ilmiömäinen jäljestäjä, vähän ku Rolle haussa. Menee varmasti eteenpäin ja alkaapa sieltä pikkuhiljaa löytyä ideaa siitä, miten askeleet oikeen kulkee. Harmi vaan et oon ite niin ummikko et toimin kyllä kunnon jarruna tässä meidän touhussa... 

Viime viikon maanantaina meillä vieraili maailman söpöin otus, kunnon pentukuumeennostattaja, pk holskupentu Tialan Born To Rock, jolla ei tuolloin vielä kutsumanimeä ollut. Nyt hänet tunnetaan kuitenkin nimellä Sura.




Kyllä raitapaita raitapaidan tunnistaa <3

Suran kanssa meitä tuli moikkaamaan Bean edellinen omistaja Lilli ja hänen kaksi belgianpaimenkoiraansa Vixi ja Vuki. Sura lähti kotimatkalle, mutta Vuki jäi meille hoitoon, koska noh, haluttiin niin. Oon nyt nauttinut belginomistajuudesta noin viikon verran ja tätä jatkuu vielä perjantaihin asti, jolloin lähdemme Bean kanssa Lillille viikonlopuksi. Vukin kanssa ollaan ahkerasti reenailtu vähän kaikkea, mikä sillä on/on ollut ongelmana ja hyvin ollaan edistytty. Vuki tarvitsee kuitenkin ihan oman postauksensa, sen verran siitä on asiaa kertynyt!