Belgianpainajainen Vuki

Tämä postaus, jota on toivottu. Tämä on postaus, jonka päätähtenä on pieni hoitolapseni Vuki. Ihan aluksi jotain perustietoa Vukista: kun sitä kumminkin joku kysyy niin kyseessä on siis näyttelylinjan belgialainen Ketunpolun Kin Of Wolves, vajaa vuosikas otus. Vukin kanssa on harrastettu tokoa ja jälkeä sekä liikuttamismielessä vetolenkkejä niin, että ihminen kävelee perässä. Vuki asuu Bean edellisen omistajan Lillin luona toisen belgialaisen, Vixin, kaverina ja hoitoon se tuli, koska noh, Lilli halusi sen hoitoon. Joten kun aikataulut nappasi, mä otin pienen belgianpainajaisen tänne.


Painajaiseksi sitä voisi nimittää sen takia, että se ei todellakaan ollut tai ole helpoin koira. Sen ongelmalistaan kuuluu mm. epävarmuus vieraita ihmisiä kohtaan, josta kumpuaa räyhääminen, liukkaiden lattioiden pelko, yksinolot, hihnakäytös vähän joka suhteessa ja tokon osalta se, ettei Vuki pysy paikallaan istumassa, kun ihminen kävelee sitä kohti. Multa toivottiin, että treenaisin viimeistä eli odottamista, mutta mä paneuduin vähän kaikkeen.

Hihnakäytöksen osalta mietin, että jaksanko siihen pureutua. Lopulta totesin, että kaksi viikkoa tulee menemään kokonaisuutena paremmin, jos se edes jotenkuten osaa kävellä hihnassa edes loppuajasta. Hihnakäytöksen myötä pääsinkin luomaan syvempää suhdetta tuohon otukseen kuin mitä olisin muuten luultavasti saanut. Oli myös kätevämpää kävellä 30 min kävelylenkki ja väsyttää belgialainen henkisesti kuin yrittää parin tunnin ajan juoksuttaa sitä metsässä ja todeta, että ei muuten väsy. Hihnakäytös auttoi myös räyhäämiseen puuttumisessa, kun koira tiesi, että se, mitä siltä haluan, on vasemmalle puolelleni tuleminen hihnan kiristyessä. Lopulta se saattoi räyhätä lyhyesti, jonka jälkeen tuli tarjoamaan kontaktia. Kahdessa viikossa saa yllättävän paljon aikaan, kun tekee!

Liukkaat lattiat pääsivät meillä myös tehotreenin alle, koska meidän talossa on tasan neljä mattoa: mun huoneessa yksi, eteisen ja olohuoneen ovien edessä pienet matot ja olohuoneen isompi matto. Aikaisemmin keväällä meillä omistajansa kanssa vieraillessaan Vuki oppi, että laattalattioilla on ok liikkua, joten se onneksi pääsi liikkumaan keittiössä ja kodinhoitohuoneessa. Mutta esimerkiksi matka keittiöstä mun huoneeseen on noin 7 metriä puhdasta parkettia. Tämä pätkä muodostuikin meidän pääasialliseksi treenimaastoksi ja noin puolessa välissä hoitojaksoa siitä pystyttiin menemään jo hyvin yli. Loppua kohti parani ja Vuki pystyi liikkumaan hyvin koko talossa.

Yksinolojensa ajan Vuki oli pesuhuoneessa, koska siellä se pystyi syömään vähiten itselleen vaarallista aineistoa. Ja meidän pesuhuone on siis iso, suunnilleen 15 neliötä ja Vuki oli yksikseen 5 päivänä n. tunnin ja 3 päivänä n. 4 tuntia. Noh, se esitteli silti ensin sanallisen arkkunsa - ulvonta ja haukkuminen ei onneksi kuulunut enää ulos ollenkaan. Ja sitten se esitteli myös timpurin taitonsa, kun se päätti yhtenä päivänä askarrella vähän ovien karmeja uuteen uskoon... Noh, loppuajaksi hankin sitten siihen kompostiverkon eteen. Ennen kompostiverkon hankkimista Vuki päätti kokeilla myös saunomista, onneksi ei ollut osannut laittaa kiuasta päälle!


Ihmisten treffaamista treenattiin useampaan otteeseen. Kävimme mm. Koirakerhon järjestämässä lajiesittelypäivässä, jossa Vuki näki useita ihmisiä ja pääsi tekemään lähempää tuttavuutta muutaman ihmisen kanssa. Kävimme lisäksi molemmissa oman kylän eläinkaupoissa shoppailemassa ja kumpikaan miesmyyjä ei ollut kovin paha. Lisäksi Vuki näki pari kaveriani ja luonnollisesti kaikki muut neljä perheeni jäsentä olivat sille vieraita. Yhtenä päivänä eksyttiin myös näyttelyreeneihin ja tietenkin lenkeillä tavattin useampia ihmisiä. Huomasin, että parhaiten Vukilla toimi se, että antoi vieraalle pari herkkua, jotka syötyään Vuki oli kaveri kenelle tahansa.

Treenatessa Vuki osoitti fiksuutensa! Lähtötilanne oli se, että Vukin viereen ei saanut palata edes puolen askeleen päästä ilman, että takapuoli nousi maasta. Aloitettiinkin treenaaminen siitä, että sain nostaa jalkani ylös maasta ja laskea sen takaisin niin, että koira pysyy istumassa. Siitä sitten edettiin ensin hiljakseen yhteen askeleeseen, kahteen askeleeseen ja niin edespäin. Jossain vaiheessa pääsin kiertelemään koiraa ja totesin, että takaapäin tullessa homma on vaikeampaa, kuten myös sivulta tullessa. Niitä sitten aikamme treenailimme ja asetin tavoitteeksi, että hoitojakson loppuessa pystyn lähtemään ja palaamaan juosten mistä tahansa suunnasta. Noh, tavoitteen saavutin muistaakseni sunnuntaina tai maanantaina, jonka jälkeen kysyin Lilliltä, mitäs sitten tehdään. Ruvettiin tekemään seuruuta, askel kerrallaan etenimme siinäkin. Jossain vaiheessa opetin Vukille myös sen, että perusasentoon tullaan pelkällä sanallisella käskyllä eikä käsimerkkiä siis tarvita. Alla olevalla videolla näkee lyhykäisyydessään lopputuloksen, johon pääsimme.

Viikot Vukin kanssa saivat aivan huikean päätöksen, kun kävimme lauantaina Uudenmaan vetokoiraurheilijoiden järjestämissä juniorikisoissa juoksemassa 1,65 km aikaan 6,49 min. Sijoitus oli 3/3, mutten ole yhtään pettynyt, sillä kisakumppanit olivat todella kovia. Kisakärpänen puraisi ja haluan Rollen kanssa kisaamaan! Bea ei kovin kaksinen vetokoira valitettavasti ole... Rollehan itseasiassa olisi juossut mun kanssa tuolla, jollei oltaisi majoituttu Lillillä, Vixillä on nimittäin juoksut juuri nyt. Mutta toisaalta pitää ajatella positiivisesti ja ainakin saatiin ikimuistoinen loppu yhteiselle ajallemme!

Mä en muista, olenko blogin puolella asiasta maininnut, mutta mä ehkä vähän kuolaan belgiä. Olen jo pidempään kuolannut ja suurimmat pohdiskelut on kohdistunut näyttö vs. käyttö -aiheeseen. Vukin hoitaminen antoi ihan uutta näkökulmaa tähänkin aiheeseen. Olen aiemmin treenaillut ja oleskellut enemmänkin Vixin kanssa ja Vixi on varsin mukava koira. Treeni-intoa löytyy, kuten myös miellyttämisenhalua, toistonkestävyyttä ja taistelutahtoa sekä hyvä pääkoppa. Vixi oli mulle pitkään näyttölinjaisen ainoa kosketuspinta ja sellainen olisi varsin mukava. Mietin kuitenkin koko ajan, haluanko jotain enemmän - ja jos haluan, tuleeko sitten jotain liikaa. Mutta Vuki on ihan toisenlainen otus. Se on fiksu, mutta sen miellyttämisenhalu ja toistonkestävyys on aika matalat. Jotain kertoo se, että jossain vaiheessa totesin, että jopa Rollea kiinnostaa enemmän tehdä mulle hommia ja treenata - ja se on paljon.

Vukin jälkeen totesinkin, että koska todennäköisyys saada näyttelylinjaisesta Vukin kaltainen koira on loppujenlopuksi melko suuri, enkä halua sellaista koiraa, kannattaa mun kääntää katseeni käyttölinjaisiin. Jos mä haluan koiralta vain tiettyjä luonneominaisuuksia, miksi en etsisi kasvattajaa, joka näitä luonneominaisuuksia kasvattaa - toisin sanoen siis käyttölinjaisen kasvattaa. Ajatukset siitä, meneekö käyttölinjainen yli, selkiytyivät huomattavasti, kun tapasin Juniorikisoissa käyttöbelgi Väsyn omistajineen. Väsy oli aika ihana ja omistajansa osasi kertoa paljon siitä, minkälainen käyttöbelgi onkaan arjessa. Käyttöbelgi arjessa ei tämän keskustelun pohjalta tuntunut mitenkään mahdottomalta - päinvastoin!

Mutta tämän belgipohdinnan jälkeen on samaan hengenvetoon todettava, että toivottavasti seuraava koira ei ole vielä belgi vaan Rollen pentu. Koska Rollen pennusta mä haaveilen ja jos ihan realistisia ollaan, mun elämä tulee seuraavan parin vuoden aikana muuttumaan niin paljon, että on paljon fiksumpaa pitää tollaisia lapinkoiria, joiden kanssa voi harrastaa, mutta jotka eivät ehdottomasti vaadi sitä. Ihan vaan siksi, että lukion loppuminen ja opiskelemaan lähteminen tuovat elämään sellaisia muutoksia, joiden jälkeisen elämän resursseja ei oikein voi ennustaa. Joten näissä käsissä tulee olemaan lapinkoiria vielä pidemmänkin aikaa!

Ja näin lopuksi mun on ennen kaikkea kiitettävä Vukia ihan järjettömän opettavaisesta ajasta! Aluksi koko homma näytti oikeasti melko painajaiselta, mutta lopulta osoittautuikin joksikin ihan muuksi. Kiitos, ihana päiväuni Vuki!

16.11. - Bean päivä

Ihan päivälleen tasan vuos sitten unelmista tuli totta. 16.11.-14 on Se päivä, juurikin sinä päivänä maailman ihanin Bea saapui elämääni. Maailman iloisin pikkuinen <3. Vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Yks on mm. saanut muutaman lempinimen, mitä en aluksi meinannut uskoa. Beaa voi ihan hyvin kutsua myös Beeksi, Kirpuksi, Höntiksi, Tappihännäksi, Sintiksi ja viimeisimpänä valloituksena Sinikielisintiksi.

Niin, ja tunnetaanhan se nykyään Houdininakin. Josta päästäänkin siihen, mitä se on oppinut. No ekaks se oppi houdininhommat. Ovet aukee helposti, tarhasta pääsee pihalle ilman ongelmia eikä häkkikään oo kummonen juttu. Häkissä pitääkin olla lukot neitosen varalle, niitä se ei toistaseks oo vielä saanu auki. No onhan se jotain harrastusjuttujakin oppinut. Tokoa enimmäkseen, mutta myös jälkee ja canicrossia. Käytiin tänään muuten canicrossailemassa ja pikkupätkän otin myös videolle:

Beahan tuli mulle silloin koirana, josta kerrottiin kolme asiaa. Se ei syö, se ei hauku, mutta se tykkää vieraista ihmisistä. Noh, meni kaks päivää ja sen jälkeen se on poikkeuksetta ahminut kuppinsa tyhjäks. Ja on se sisäisen lapinkoiransa ja palosireenimäisen tunnistettavan pikkulappalaisen äänensä löytänyt tässä vuoden sisällä. Ja no ei vieraat ihmisetkään nyt niin huisin kivoja oo. Kenties muuttunut koira!

Mutta vaikka olis kuinka muuttunut, se on silti maailman ihanin Raitapaita. Niin mun koira, mä oon sille ihan kaikki kaikessa. Oon ollu ihan ekasta päivästä asti. Parasta koko koirassa on se sen elämänilo ja positiivisuus. Viimeseen vuoteen on mahtunut harvinaisen paljon iloisia päiviä <3

Odottavan aika on pitkä

Näyttävästi en ollutkaan blogissa maininnut, mutta silloin, kun oli vielä lunta ja pääsi koirahiihtämään, tapahtui ihan hirveitä. Meidän vetoliina paukahti rikki, koiran päästä hajosi metallisolkimikälie (onneks koiran päästä, sattu vaan ohjaajaa, ei koiraa). No, pari kertaa me siinä sitten hiihdettiin ennen lumien sulamista kavereiden vermeillä.

Koska mä tunnetusti en tee oikeestaan mitään ennenkö on pakko (okei, tässä asiassa oon viimeaikoina jokseenkin ryhdistäytynyt), uusien vermeiden hankkiminen vain venyi ja venyi. Vetovyöllähän ois edelleen voinut mennä, mutta se ei ollut kisasääntöjen mukainen. Vaikka meillä ei ensisijaisena tavoitteena olekaan tässä lajissa kisat, kisasäännöt ovat usein luotu turvallisuuden vuoksi ja siksi halusin samalla uudistaa koko paketin. Okei, vanha oli jo kohtuullisen käytetty ja vaati huolellisuutta, jottei se auennut silloin, kun ei halunnut.

Satuin tässä jokin aikaa sitten bongaamaan facekirppikseltä täydellisen löydön. Haluamanlaiseni vermeet, ManMatin vetovyö ja -liina, olivat kaupan. Hetken emmin, mutta sitten uskaltauduin varaamaan ne. Lopulta paketin sain käsiini keskiviikkona ja olihan sitä heti päästävä kokeilemaan, olihan uusia vermeitä odotettu jo jostain maaliskuulta alkaen.

Keskiviikkona oli kuitenkin hakutreenit Rollen kanssa, joten en sen kanssa viitsinyt lähteä. Niinpä otin Bean ja menin sen kanssa vetelemään parit harjoitusvedot. Syksyllähän päästiin kerran jo testailemaan, mutta silloin ei kyllä mistään oikeasta treenistä puhuttu. Okei, nytkin homma oli vain sitä, että juokset palkalle hihna perässäs, mutta toisin kuin Rollen kanssa, haluan Bealle hommaan alusta asti hyvän draivin. Yhteensä viisi n. 20 m pätkää tehtiin, viimeisellä pätkällä puhuttiin jo oikeasta vedosta, kun pidin liinaa kädessäni.

Torstaina jatkettiin Bean kanssa sitten samasta, mihin edellispäivänä jäätiin. Tehtiin neljä vetoa, joista ekalla pidin puolimatkaan asti liinaa kädessä. Toisella liina koko ajan kädessä ja kaksi viimeistä liina vetovyössä kiinni. Pienellä on jo haisu hommasta, kun se selkeästi lähtölaskennan aikana valmistautuu hommaan.

Huudettuaan tarhassa Rollelle suurin palkinto taisi olla se, että se pääsi mukaan. Jätin Bean kotiin (tosin houdinitaidoillaan se melkein pääsi perään, se kirottu kodinhoitohuoneen ovi...) ja lähdin Rollen kanssa matkaan. Palkaksi jätimme kotipihaan maustevettä ja menoksi. Rolle ei kuitenkaan meinannut lähteä matkaan ollenkaan vaan oli alati kääntymässä takaisin palkalle. Hitsiläinen, pitääpäs muistutella sille, että hei, mehän mennään eteenpäin.

Tavoitteena oli kiertää vähintään kahden kilsan lenkki, jos olisi näyttänyt hyvältä, oltaisiin menty pidempikin. Homma ei kuitenkaan näyttänyt hyvältä, eipäs yks muistanu homman jujua ollenkaan. Ylämäkiin veti kuitenkin kohtuullisesti, ehkä ainoo positiivinen juttu koko lenkissä. Extempore-ohituskaan ei mennyt hyvin, huusin ihan täysiä "TIETÄ!", mutta ei, mettämies toki siirty tien reunaan, mutta ei viitiny ottaa rähisevien pikinokkansa ja karhukoiransa hihnoja yhtään sen lyhyemmälle... Onneks ei herralla ollu fleksejä...

Mutta uusi vetovyö tuntui hyvältä. Veto sattui just oikeeseen kohtaan ja jalkaremmitkään ei painaneet mistään. Säätövaraa ainakin on riittävästi, mun pitänee leikellä noita remmejä vähän lyhyemmäksi kun ovat melkolailla liian pitkät... Hihnankiinnityskoukun käyttä vaatii myös hieman harjoittelua, kun onnistuin pari kertaa hihnan vahingossa nyppäisemään siitä irti.

Vetoliinassakin tuntuu olevan joustoa sopivasti. Laatu on hyvä eikä lukon rikkoutumista tarvitse pelätä. Liinasta en löydä yhtään mitään huonoa sanottavaa! Pitänee tilata vielä pidempi versio talven hiihtelyitä varten. Canicrossiin tuon nykyisen pituus on kuitenkin riittävä. Ja tän uuden setiin väritkin mätsää Bean vanhempiin valjaisiin, en valita näin hyvästä tsägästä (okei, jos ois ollu ManMatin toinen väri eli sininen, se olis mätsänny Rollen valjaisiin)

Miten raitapaidalla menee?

Multa on jo pariin otteeseen kysytty, miten Bea on lähtenyt kotiutumaan. Päällisin puolin hyvin. Tietenkään alkutaival ei ole ollut ongelmaton, mutta sitä emme edes odottaneet. Pilvilinnoissa ei voi elää, kaikki ei mene kuin strömsössä.

Alusta asti Bea on ollut selkeesti mun koira. Oon kyllä tehnyt ja mennytkin sen kanssa eniten, joten sikäli ihan ymmärrettävää. Se hakeutuu mun luo turvaan kaikelta jännältä. Mun luo se tulee myös silloin, kun se ei keksi muuta tekemistä eli siis kun Rolle ei suostu leikkimään sen kanssa. Muita perheenjäseniä kohtaan se on edelleen jokseenkin pidättyväinen ja epävarma, kuitenkin pikkuhiljaa suhde muihinkin alkaa parantua. Pikkuveljeäni kohtaan se on jostain syystä hyvin varautunut, mikäli veljeni on näkökentässä Bea kulkee mahdollisimman huomaamattomasti ja nopeasti ohi. Mutta hiljalleen alkaa Bea tottua veljeenikin, eiköhän se siitä rohkaistu.

Yksinolot ovat menneet pääpiirteittäin hyvin. Tarkkaa tietoa yksinoloista tuskin koskaan saan, mutta kotiin palatessa ei ole mitään ollut tuhottuna. Ja vielä selvennykseksi: Rolle on siis yöt ja yksinoloajat ulkokoira, mutta Bea on ainakin toistaiseksi nekin ajat sisällä. Isä tosin yrittää kaikin keinoin saada Beaakin mahdollisimman nopeasti ulkokoiraksi, mutta multa ei siihen ihan heti lupaa heru. Bealla ei ole turkkia siihen hommaan! Toinen syy, miksi koirat haluan pitää yksinoloaikana erillään, on se, että haluan taata Rollelle omaa rauhaa ja yksinäisyyttä.

 Ainoan koiran asemaan tottuneelle Rollelle tämä on hyvin suuri muutos. Enää se ei olekaan ainoa huomion keskipiste kokoaikaa. Toki meillä on ollut hoitokoiria aikaisemmin, mutta jälleen uusi koira ja uudet kujeet. Yritän kuitenkin parhaani mukaan antaa myös Rollelle omaa spesiaaliaikaa, vaikka se onkin välillä hieman hankalaa.

Enimmäkseen ja suurimman osan ajasta nuo elävät täysin sovussa keskenään. Ne painivat ja juoksevat ja Bea nuolee Rollen korvia ja toisinpäin. Kuitenkin Rollella on pari erityistä asiaa, joista se aina välillä sanoo Bealle. Nämä ovat lelut ja rutiinit/"aikataulu". Rolle nukkuu aina tiettynä aikana päivästä ja erityisesti Rollea ärsyttää, jos Bea tulee härkkimään Rollea nukkuessa. Leluista Rolle on myös tarkka. Vaikkei Rolle leikikään leluilla, sen mielestä kaikki lelut kuuluvat hänelle ja se ajaa Bean aina pois lelujen luota. Tähän olemme me ihmiset puuttuneet: Rollen on joko leikittävä Bean kanssa sovussa tai sitten annettava Bean leikkiä ja lähdettävä itse pois. Mutta vastapainoksi olemme sitten ajaneet Bean pois, jos se tulee härkkimään, kun Rollea rapsutetaan tms. Muuten varmaan antaisimme tämän asian olla, mutta Rolle selkeästi osoittaa, että haluaa rapsutushetkien ym. olevan vain ihmisen ja koiran välinen tilanne, ei ihmisen ja kahden koiran. Molemmilla koirilla on oikeus omaan tilaan ilman, että toinen tulee siihen härkkimään. 

Meidän lenkit ovat toistaiseksi kuin 8-viikkoisen pennun kanssa. Bean hihnakäytös ei ole täydellisen priimaa, eikä ole kyllä Rollenkaan. Mutta joka tapauksessa Bean hihna kiristyy pahimmassa tapauksessa parin metrin välein, joten me sitten pysähtelemme parin metrin välein. Pysähdyksen jälkeen vaadin koiralta katsekontaktin ennenkuin jatkamme matkaa. Tämän tavan olen havainnut hyväksi jo Rollea kouluttaessani. Kun vaatii kontaktin, koiran on oikeasti keskityttävä ihmiseen eikä vain siihen, mihin haluaa seuraavaksi mennä. Kävelylenkeillä ei kontakti ehkä ole niin tärkeä, mutta jos ikinä haaveilee irtipidosta, saati sitten harrastamisesta, koiran on oltava kuulolla ja helpoin tie lähteä rakentamaan kontaktia on sen vaatiminen mahdollisimman usein.

Bean kanssa olemme aloittaneet jo treenaamisen. Tai no tällä hetkellä se todellakin on suhteen luomista ja hyvin alkeellisia juttuja. Maanantaina olimme tokossa, ja Rolle teki noutoa. Erinomaisesti tekikin, puukapulaa palautteli mahtavasti eteen. Bea sen sijaan keskittyi kontaktin ottamiseen. Lopussa kontakti alkoi tulla jo hyvin, nopeasti ja ilman käskysanaa. Tokotreenien aikana leikimme Bean kanssa myös pallolla, se on ihanan pallohullu! Sopivasti, muttei ainakaan toistaiseksi liikaa. Vitsit mä rakastan, kun koira leikkii!

Kotonakin olemme treenanneet paljon kontaktia. Ja paljon on oikeasti paljon. Muttei liikaa. Ja pakko kyllä se on itsekin myöntää, että jossain on onnistuttu ja hyvin asioita tehty. Täysin valmiiksi kontakti tuskin koskaan tulee, enkä sitä vaadikaan. Mutta se kehittyy ajan kanssa ja hommia tehdessä, joten siirryimme tänään seuraavaan vaiheeseen nimeltä perusasento. Nopeana oppijana uskon Bean oppivan tämänkin nopeasti, tai no onhan sille perusasennon alkeita namiohjauksella opetettu. Minä päätin kuitenkin lähteä opettamaan purkki/laatikkotekniikalla, koska sillä saan heti namiohjaukset pois ja kylkiäisinä vielä aivan järjettömän upean takapäänkäytön. Tän päivän aikaansaannoksiin kuuluu se, että Bea tajusi, että etujalat pitää pistää purkille. Vielä ei osata kääntyä milliäkään, mutta hiljaa hyvä tulee (itseasiassa mulla on tän päivän treenailuista videoitakin, mutta en nyt laita niitä kun ne on ihan puhtaasti sitä, että Bea seisoo purkin päällä ja mä palkkaan sitä. Mutta kunnianhimoinen tavoite olis videoida joka treeni ja sitten myöhemmin vois katella kehitystä)

Tänään tehtiin myös canicrossjuttuja, kiitos Miralle, Leicalle ja Ryhdille treeniseurasta! Rollen kanssa aloiteltiin ohituksilla, vitsit mä olin ylpee pojasta kun se ohitti tosi nätisti. Ei edes yrittänytkään Leican luo! Ja ohitettavanakin oli superupee, keskeytti palkan syömisen, mutta muuten ei reagoinut mitenkään.

Beakin pääsi kokeilemaan hieman hommaa. Ihan vähän sen kanssa oli aiemmin tehty, mutta lähdettiin silti sen kanssa ihan alkeista. Yhteensä kolme minipätkää tehtiin, kaikilla Mira meni pallon kanssa sopivan matkan päään. Kahella ekalla kerralla Bea vaan juoksi Miran ohi pallon perässä, kolmannella kerralla pidin vetoliinasta kiinni parin metrin ajan. En oo varma, oppiko se mitään vetämisestä, mutta yleisestä elämästä se oppi. Se meinaan tuli kodinhoitohuoneen ovesta ulos, siis kahvan käänsi niin, että ovi aukes. Saatiin molemmat Miran kanssa kunnon slaagi kun pikkumusta juoksi kohti; Mira luuli kissaksi, minä jänikseksi etc. Kun tajusin, että se on mun oma raitapaitani, heräs kysymys: kuka sen on päästänyt ulos? No, uusi yritys ja sillä meni ehkä minuutti päästä sieltä ulos. Lopputulema: muista lukita se ovi jatkossa!

Musta tuntuu, että oon kirjottanu hirveesti kaikkee negatiivista. Mutta ei, ei se ole! Mä rakastan Beaa koirana enkä vaan koirana vaan perheenjäsenenä. Bea on just täydellinen sellasena kuin on, se on ihana persoona ja enkä muuttais yhtä ainutta sen luonteenpiirrettä. Mä en myöskään muuttaisi mitään, mitä sen kanssa on tehty. Arjessa se on loppujenlopuksi todella helppo, enkä koskaan olis uskonut, että mä voisin luottaa siihen näin nopeesti näin hyvin. Ja tästä on kiittäminen vain sitä, miten sen kanssa on eletty aiemmin. Se on täydellinen täytekakun pohja, ja se, mitä mä voin sille tehdä, on vain kermakuorrutetta sen kaiken ihanuuden päällä.

Canicrossailua

Tänään meillä kävi todella tuuri ja saimme juoksukaveriksi picardienpaimenkoira Leican omistajineen. Leica on ihan mahtava tyyppi (ah, rakastuin sen ilveskorviin!) eikä kyllä omistajissakaan ollut valittamista.

Aloitimme tutustumisella ja kävelylenkillä. Kävellessä Rolle oli ihan intopiukeana ja kiskoi koko ajan Miran isän whippetin Kaapon perään. Ajattelin, että mitäköhän tästä oikein tulee, kun Kaapo oli viilipytty ja Leica paljon innokkaampi. No, eipä siinä sitten muuta kuin juoksemaan ja katsomaan mitä tuleman piti.

Lähdimme niin, että minä ja Rolle menimme ensin kävellen, Kaapo ja Jonna tulivat pyörällä ohi ja sitten vielä Leica ja Mira juosten. Rolle oli kohtuu kiltisti ja lähti vetämään tosi hyvin sitten kun muut olivat menneet ohi. Juoksimme pari kierrosta lyhyttä lenkkiä niin, että kierroksen alussa menin Rollen kanssa aina kävellen ja Mira meni Leican kanssa ohi. Miran ja Leican mentyä lähdimme juosten perään ja Rolle veti tosi hyvin, vetoliina venyi varmaan pidemmäksi kuin koskaan.

Kun ohitettavana oleminen rupesi onnistumaan, koetimme itse ohittamista niin, että Leica ja Mira menivät hieman kauemmaksi kuitenkin näköetäisyydelle ja tullessamme ohituskohtaan Jonna lähti palkan kanssa juoksemaan karkuun. Rolle kehittyi tosi nopeasti ja kolmannella kerralla Rolle juoksi ohi huomioimatta Leicaa. Hienoa kehitystä!

Jäähdyttelylenkillä jutustelimme Miran kanssa mukavia, ja koirat pystyivät kulkemaan rinnakkain. Tämä oli suuri edistysaskel Rollelle, joka ei ole kyennyt kulkemaan toisen uroksen kanssa rinnakkain.

Tämä päivä oli siis onnistumisien päivä. Rolle edistyi huimasti ohituksissa ja oli muutenkin kiltisti. Mitään ikävää ei (onneksi) tapahtunut ja puhuimme jo seuraavastakin treenikerrasta, toivottavasti melko pian tulisi taas mahdollisuus, ettei tänään opitut jutut unohtuisi.