Bean kanssa jälkileireillä

Aika paljon oon kirjoitellut erilaisista jutuista, joita on tehty Rollen kanssa. Mullakin on sellanen olo, että Bea on jäänyt takapiruksi, mutta ei se oikeasti ole. Samalla lailla sen kanssa treenaillaan kuin Rollenkin kanssa ja nyt syksyllä taidettiin löytää Beallekin se Oma Laji siihen tokon rinnalle. Tässä postauksessa käsitelläänkin sitä, miten eksyttiin takapihajäljestämisestä ihan oikeasti jälkipellolle.

Laitoin siis joskus loppukesästä tai alkusyksystä yhdelle Facebookin palstalle kyselyä siitä, voisiko jossain päästä kokeilemaan erilaisia pk-lajeja. Sieltä sitten yksi mukava mieshenkilö otti yhteyttä ja kertoi järjestävänsä peltojälkileiriä. Bean kanssahan on siis takapihan (tai etupihan) nurmikolla tehty jäljen alkeita, joten sinällään oli ihan tuttua hommaa, mutta päätin silti lähteä mukaan leirille tutustumaan lajiin tarkemmin - ja sille tielle jäätiin. Syksyn mittaan näitä leirejä on järjestetty kolme kappaletta, joista me tosin jouduimme yhden jättämään välistä Bean sairastelujen takia. Kuitenkin ne kaksi, joille pääsimme osallistumaan, olivat erittäin antoisia ja innostavia.

Ensimmäisellä kerralla olin ihan yksin tuntemattomien ihmisten ja koirien seurassa. Hupaisaa oli myös se, että leirillä oli meidän lisäksemme yksi malinois ja loput rotikoita. Lappalaiskoirien pk-oikeudet ja ominaisuudet pk-lajeissa herättivätkin keskustelua ja oli osaltaan hienoa olla kumoamassa ennakkoluuloja koirista, jotka katsovat sohvan alta omistajan kutsuessa hommiin ja päättävät lopulta kääntää kylkeä. Ensimmäisellä kerralla tutustuimme kouluttajan tapaan kouluttaa ja keskustelimme jäljestä muutenkin paljon. Koulutuksen rakenne meni aika perinteisesti, ensin juteltiin hieman, sitten tallattiin jäljet ja loppupäivä meni sitten eri koirien jälkiä seuratessa ja niitä opiskellessa. Ensimmäisellä leirillä jouduin valitettavasti toisena päivänä lähtemään kesken kaiken pois, mutta silti kerkesin toisena päivänä imeä itseeni aimo annoksen tietoa.

Ensimmäisellä leirillä Bealle tehtiin pelkästään suoria makkarajälkiä. Muutenkin kouluttajamme, Petteri Ikonen, perustaa aika pitkälle makkarajälkiin tai muulla tavoin sellaiseen jälkeen, jolla on paljon palkkaa. Tämä tuntui sopivan ainakin minulle ja Bealle, sekä muille koulutuksessa olijoille, varsin hyvin. Bea jäljesti ensimmäisenä päivänä vaikealla alustalla jälkensä aika huonosti, seilaili ees sun taas, ei ollut intensiivinen enkä minäkään luottanut koiraan, kiristin liinaa ja muutenkin oli aika kamalaa työskentelyä. Seuraavalle päivälle vietiin sitten jälki helpompaan peltoon, jossa koira jäljesti hyvin. Mutta mä en vieläkään malttanut luottaa siihen koiraan ja mentiin liina kireällä. Kireä liina aiheutti niin Bealle kuin kaikille muillekin näkemilleni koirille sen, että alettiin vain päämäärättömästi kauhoa eteenpäin, kouluttajan sanoin taistelemaan omistajan kanssa.

Toiselta jälkileiriltä saatiin sitten videotakin, kun sain kaverin puhuttua mukaan. Meni jo paljon paremmin! Suurimpana juttuna se, että tuolloin vihdoin opin luottamaan koiraan ja annoin sen jäljestää löysällä liinalla. Itse asiassa edellinen jälki ennen toista leiriämme oli vielä sitä, että mä pidin liinan tosi kireällä ja yritin sillä saada hidastettua koiraa niin, että se tekisi jälkeä tarkemmin. Mutta se ei toimi niin. Tällä toisella kerralla Bealle otettiin ensi kertaa mukaan kulmia jälkeen, ensimmäisellä kerrallahan se hukkasi kulmansa ihan täysin, mutta sen jälkeen sen kulmatyöskentely on kyllä parantunut. Myös tyhjiä oli satunnaisesti mukana muutaman askeleen verran ja eipä ne ainakaan vielä kummemmin vaikuttaneet koiran työskentelyyn.

Esineilmaisua olemme tehneet Bean kanssa sisällä lattialla. Olen kohtuullisen tyytyväinen aikaansaannoksiini, valmis se ei ole, mutta hyvällä alulla. Olen opettanut Bean tuijottamaan esinettä suorassa asennossa ja tarkoitus olisi edetä vielä niin, että mä pystyn sen ympärillä kävelemään ilman, että sen katse herpaantuu. Välttämättä näin täsmällistä työskentelyä ei vaadita, mutta toisaalta olen tykännyt haastaa itseäni tähän homman. Myöskin kun esineilmaisu on lähtökohtaisesti täydellinen olkkarin lattialla, se kärsii kohdata virheitä sitten pellollakin niin, että ilmaisu on vielä hyvä.

Leireillä - ja muutenkin pk-lajeista puhuttaessa - yhtenä suurena puheenaiheena on yleensä pakotteiden käyttö. Meidän leireillämme ei otettu täysin nollatoleranssia pakotteisiin, muttei myöskään eletty pelkästään niiden voimalla. Mulla ei toki vertailupohjaa muihin kouluttajiin ole, mutta ainakin mulle on sopinut se tapa, jota Petteri on ohjeistanut käyttämään. Toisin sanoen nyppästään liinasta kevyesti tietyissä tilanteissa. Sen tarkemmin en ala nyt selittämään, koska niistä saisi oman postauksensa. Itse en ole täysin puhtaan positiivisen koulutuksen käyttäjä vaan käytän kullekin koiralle sopivia pakotteita. Koiralle sopivuus olikin meidän käymillämme jälkileireillä avainsana. Jollekin kovalle rotikalle annettiin kovemmalla kädellä, kun taas jälleen kouluttajan sanoin "Jos Bealle antaisi saman voimakkuuden pakotteen niin se lentäisi kohti lähintä kuusta liina perässään ja sen jälkeen se ei sieltä enää koskaan pellolle tulisi."

Jälkimmäisen leirin aikaan Bealla oli myös 4-vuotissynttärit. Itse asiassa videoilla näette tasan 4-vuotiaan Bean! Asiaankuuluvasti synttärikakku syötiin tietenkin pellon laidalla autosta kasatuista tarpeista - pieni kippo, vähän kaverin koiran palkkajauhelihaa ja muutama nakinpala ylijäämistä. Näin myöhässä kuitenkin vielä onnittelut Bealle näin bloginkin puolella!

Koiria, koiria, koiria

Lähdössä ekaan kokeenomaiseen reeniin ikinä!

Ollaanpas kärsitty taas blogihiljaisuudesta. Mutta sehän kertoo vain siitä, että meillä on ollut paljon puuhaa eikä koneen ääreen ole ehtinyt istua postausta kirjoittamaan! Kuunvaihteessa olin itse reissussa Saksassa viikon verran, oli kivaa, mutta sieltä ei blogin puolelle sen enempää ole kerrottavaa. Tiivistettynä se, että keskieurooppalainen koiranpitokulttuuri irtipitoineen näkyi: Kölnin tuomiokirkonkin juurella juoksenteli irtokoiria, puistoista puhumattakaan.

Saksan reissulta kotiuduttuani en juuri ehtinyt reissuväsymystä pois lepäämään, koska päivät oli täyteen buukattuja, vaikka lomapäiviä olivatkin. Helatorstain jälkeiselle perjantaille olin sopinut hakureenit ja kun totesin, että haluaisin kokeilla Rollelle jotain uutta ja ihmeellistä, mulle ehdotettiin kokeenomaisia reenejä. Mikäs siinä, perhosia vatsaan ja menoksi!

Koska mä päätin, että en jaksa selittää selkeesti, piirsin hienoja kuvia! Ihannesuoritus näkyy siis tuossa, en itekään kyllä oo ihan varma, miten toi ois pitäny suorittaa, joten ihan täydellisesti noi nuolet ei mene. Ideana siis se, että kakkosella ja kolmosella on maalimies valmiina, neloselle menee tyhjän jälkeen ja ykkönen on tyhjä. 

Meinaan se, miten Rolle päätti tehtävän ratkaista, ei ihan vastaa ihannetta. Noh, kuva kertoo enemmän ku tuhat sanaa. Se ei menny ykköselle, vaan eteni vähän matkaa ja tuli takas. Sitten se sai hajun kolmosesta ja paino sinne. Hurraa, koko alue "tarkastettu"! Toinenkaan puoli ei menny niinku strömsössä, just ennen piiloo se lähti eteneen alueella, mut sit se palaski takasin (ja löysi piilot, kävi tarkastamassa sen tyhjänkin). Jos ois menny niinku ois pitäny, Rolle ois ensin käyny tuola ykkösellä tarkastamassa, tullu takasin, menny hienosti kakkoselle ja sit sieltä vielä kolmoselle. Alunperin oli suunnitelmissa ottaakin ensin vaan nää kakkonen ja kolmonen ja miettiä sitten, miten mahdollisesti korjataan. Noh, me päädyttiin korjaamaan koko rata ihan uuestaan eli koira hetkeks pois alueelta ja sit takasin.

Korjaussarja sitten onnistuikin hyvin. Maalimies meni sinne ykköselle, jotta saadaan sitä vahvistettua. Nyt tehtiin oikealle tyhjä, josta kolmoselle ja josta jälleen neloselle, jossa maalimies oli kuitenkin piilossa jo matkalla varsinaiselle piilolle. Tästä ei mitään huonoo sanottavaa, koira teki tosi hienosti. Okei, se vois kyllä tyhjät tehdä vähän syvempinä, turhan syvinä ne tuohon piirsin, mutta toisaalta eka kerta kun se teki tyhjiä. Haukutettiin joka piilolla niin, että mä tulin ite piilolle ja haukkui koko ajan. Rollelle tuntuu sopivan tällainen, se tsemppaa sitä paremmin mitä passiivisempi maalimies on. Mikä on vaan hyvä! Seuraavalla kerralla vahvistellaan varmaan ainakin etukulmia, muu jää sit sen kerran murheeks. Tyhjiä ei oteta seuraavalla kerralla, ettei ala pelleileen niitten kanssa.

Helatorstaiviikonloppuna meillä kävi vierasilla kummitätini koiransa Ruskan (Taigahaun Kaunis Kesänlahja). Bea ja Ruska leikki vauhdikkaasti aamusta iltaan ja intoutuipa Rollekin pari kertaa mukaan. Käytiin myös tekemässä esineruutu metsään, Ruska oli aika pätevä, Rolle taas ei. Sen esineruutu kusee tällä hetkellä pahemman kerran, mutta en nyt jaksa siitä pidempään sepustella. Joskus toiste sitten.

Äitienpäivänä käytiin mummolassa kyläilemässä ja mä otin kaiken hyödyn irti ja tein Bealle jäljen mummolan viereiselle pellolle! Bea on ilmiömäinen jäljestäjä, vähän ku Rolle haussa. Menee varmasti eteenpäin ja alkaapa sieltä pikkuhiljaa löytyä ideaa siitä, miten askeleet oikeen kulkee. Harmi vaan et oon ite niin ummikko et toimin kyllä kunnon jarruna tässä meidän touhussa... 

Viime viikon maanantaina meillä vieraili maailman söpöin otus, kunnon pentukuumeennostattaja, pk holskupentu Tialan Born To Rock, jolla ei tuolloin vielä kutsumanimeä ollut. Nyt hänet tunnetaan kuitenkin nimellä Sura.

Kyllä raitapaita raitapaidan tunnistaa <3

Suran kanssa meitä tuli moikkaamaan Bean edellinen omistaja Lilli ja hänen kaksi belgianpaimenkoiraansa Vixi ja Vuki. Sura lähti kotimatkalle, mutta Vuki jäi meille hoitoon, koska noh, haluttiin niin. Oon nyt nauttinut belginomistajuudesta noin viikon verran ja tätä jatkuu vielä perjantaihin asti, jolloin lähdemme Bean kanssa Lillille viikonlopuksi. Vukin kanssa ollaan ahkerasti reenailtu vähän kaikkea, mikä sillä on/on ollut ongelmana ja hyvin ollaan edistytty. Vuki tarvitsee kuitenkin ihan oman postauksensa, sen verran siitä on asiaa kertynyt!

Koiramainen syyslomareissu

Syyslomani huipentui reissuun Bean edellisen omistajan luo Järvenpäähän. Pieni vaivaton junakoira kulki matkan hyvin ongelmitta. Ilman ongelmia ei kuitenkaan säästytty, kun Riihimäellä vaihdossa hyppäsin vahingossa väärään junaan. Käytiin me sitten Lahden kautta pieni ylimääränen kierros ja lopulta löydettiin onnellisesti perille. Ja pieni oli ratketa onnesta kun näki vanhoja tuttuja.

Perillä olimme kohtuullisen myöhään torstai-iltana, joten silloin ei enää mitään oikein ehditty tekemään. Meillä ihmisillä toki juttua riitti ja koiratkin pienet painit vetivät. Vauhtiin päästiin kuitenkin perjantaina, kun maksoin potut pottuina... No en oikeesti, Bean edellinen omistaja käytti koiransa Vixin fyssarilla ja mä sitten toimin maksumiehenä synttärilahjan nimissä (ja myös koiran juoksuttajana). Oli kyllä mielenkiintoista nähdä eläinfyssari työssään.

Fyssarin jälkeen otettiin Bea ja Bean edellisen omistajan toinen koira Vuki ja lähdettiin juoksuttamaan niitä. Koirapuisto sattui matkan varrelle ja koska totesimme molemmat koirat ystävällisiksi, päätimme suunnata sinne. Pari vierasta koiraa siellä olikin, mutta Bea ja Vuki leikkivät kyllä enimmäkseen kaksistaan. Seuraavaksi kaupan kautta kotiin ja kyökin ääreen. Emme rikkoneet perinteitä tälläkään kertaa ja leivoimme juustokakkuja - kaksin kappalein.

Lauantaiaamu alkoi aikaisin, todella aikaisin, kun suuntasimme treenihallille. Ei olisi alkanut niin aikaisin, jollei hallille olisi pitänyt viedä kahvipannuja. Päätimme kuitenkin hyödyntää tilanteen ja vetää siihen treenit. Bean kanssa otimme seuruupätkiä, pitkää suoraa. Jostain syystä se paineistuu, mitä pidemmälle mennään. Täytyneekin alkaa tekemään sen kanssa pidempiä pätkiä, kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu. Teimme myös kaukojumppaa ja hyppyä, joissa ei ollut ongelmia.

Pääsin myös treenaamaan Vixi-belgiä. Ai että rakastan, on se niin erilainen fiilis treenata belgin kuin lappalaisen kanssa. Sain myös käskyn kokeilla opettaa Vixille sen ongelmaliikettä, kapulan pitoa. Sain kuin sainkin jotain aikaiseksi ja kaverini olikin sitten seitsemännessä taivaassa todella pitkään (ja minä sitä myöten pestattuna treenaamaan kapulaa).

Lauantai jatkui edelleen treenien merkeissä ja suuntasimme jäljelle. Bealle tehtiin sen elämän kolmas jälki, samankaltainen kaari kuin ekallakin kerralla. Nameja oli aika satunnaisesti, välillä lyhyt pätkä jokaisella askeleella ja välillä jopa neljä-viisi askelta ilman. Pituutta ei yhtään liikaa. Bea jäljesti jälleen hienosti, on tää vaan sen hommaa. Tarkkuutta työskentelyyn saatiin mukavasti, kun hidastettiin koiraa pitämällä hihnasta. Yllätyksekseni Bea ei myöskään ottanut nokkiinsa tästä pienestä pakotteesta vaan päinvastoin. Pieni harhahdus tuli poluntapaisen ylittämisessä, mutta siitäkin selvittiin.

Jälkitreenin yhteydessä teimme myös esineruutua. Jälkiohjaajamme vei esineen ruutuun, noin 5-10 metrin päähän ja Bea päästettiin perään. Aluksi pieni ei meinannut esinettä ottaa ja kuljeskelikin paljon esineen ympärillä, mutta lopulta ottikin sitten esineen. Pidettiin siitä sitten isot bileet ja leikittiin esineellä. Ainakin pienellä oli hauskaa!

Lauantai loppui vielä treenien merkeissä, kun teimme olkkaritokona kaukojumppaa ja kapulan pitoa. Vastoin omia odotuksiani vieraampi paikka ei vaikuttanut kapulaharjoituksiin ja saatiin vedettyä hieno setti. Sitten vielä pitkän, ihanan ja antoisan päivän jälkeen sänkyyn odottamaan sunnuntain koirauimalakäyntiä.

Sunnuntaina tosiaan suunnattiin koirauimalaan Hyvinkäälle. Bea on käynyt paikassa aiemminkin, minä en. Uittaja muisti Bean ja sen aiemmat uintikokemukset. Kuulemma Bea oli aiemmin mennyt uimaan armeijatyyliin eli koska joku oli pakottanut. Uittajakin oli nyt ihan hämmästyksissään, kun eräs pieni lappalainen meni alkukankeuksien jälkeen itsenäisesti pallon perässä. Ai että joku tais nauttia hommasta! Föönaaminen sen sijaan ei ollut kivaa, mutta siitäkin selvittiin hengissä. Föönaamisen jälkeen sen sijaan oli hauskaa - ainakin meillä ihmisillä - kun pieni lappalainen oli ihan pörröinen ja näytti ainakin hetken lapinkoiralta!

Loppureissun ajan nautittiin sitten vain ihmisseurasta. Myöskään takaisintulomatka junalla ei sujunut kuten Strömsössä, koska alkuperäisen suunnitelman mukaan lähtenyt juna oli täyteen buukattu eikä saatu siis sinne ostettua lippua. Onneksi se ei ollut päivän viimeinen juna ja pääsimme kuin pääsimmekin kotiin. Reissu oli todella antoisa ja ihana, olisin todellakin halunnut jäädä pidemmäksikin aikaa!

Kuokkavieraina Ketunpolun K-pentujen kokoontumisessa 26.9.2015

Eipä tarvinnut kaverin taaskaan kahdesti kysyä, lähdenkö mukaan. Niin hyppäsin autoon ja matka Bean edellisen omistajan kanssa taittui mukavasti. Juteltiin niitä ja näitä ja pian oltiinkin jo perillä.

Tapaaminen järjestettiin Mäntässä, samassa paikassa oli ennen meitä palveluskoirien jälkikoe. Maailma on pieni, sillä törmäsin siellä treenikaveriini, joka oli kisaamassa. Katseltiin koirien esineruutusuoritukset läpi, jonka jälkeen ruvettiin valmistautumaan omiin treeneihin.

Ite sain ylipäätään tietää, että tapaamisessa on mahdollisuus treenata, noin kaksi minuuttia ennen lähtöä. Epäonnekseni olin juuri silloin vielä lenkillä. Lopulta kuitenkin muistin ainakin melkein kaiken ottaa mukaan, ehkä hieman enemmänkin. Vaatetta oli kassissa reilusti mukana, mutta onneksi oli pääosin aurinkoinen päivä eikä vaihtovaatetta tarvinnut.

Rolle oli jäänyt päiväksi kotiin, joten pieni "Mä haluun treenata sen kanssa, hitto ois vieraita maalimiehiä ja esineruutualuekin valmiiksi tallattu!"-fiilis tietenkin tuli. Lopulta se ei kuitenkaan häirinnyt, sillä vain Bean ollessa mukana saimme nauttia päivästä ihan kahdestaan. Ketunpolun kasvattaja Piia Salonen otti meidät hieman kuokkavieraina iloisesti ja ystävällisesti vastaan sekä tallasi meille jäljen!

Bea pääsi siis jäljestämään! Ihan huippua, ite olin tosin pihalla kuin lumiukko mutta eipä siinä mitään, piti vain liinasta kiinni ja antoi koiran nenän johdattaa. Piia teki Bealle ensimmäiseksi jäljeksi melko haastavan jäljen ja totesi itsekin, että alussa olisi voinut olla enemmän nameja. Bea kuitenkin hoksasi homman erinomaisesti ja jäljesti tiensä ihan viimeiseen askeleeseen asti!

En olis ikinä uskonut, että jäljestäminen voi olla noinkin kivaa. Rollen kanssa oon yrittänyt ja yrittänyt, tuloksetta. Se on sitten lannistanut omaa fiilistä aika reippaasti ja en olisi ikinä uskonut innostuvani jäljestä näin! Tuli ihan samanlainen fiilis kuin Rollen kanssa ekaa kertaa hakumetsässä. Sellainen kunnon pilvilinna -fiilis, tietyllä tapaa kuin ällikällä lyötynä seisoin sielä metsässä todeten, että tämä todellakin on Bean laji.

Ketunpolun 4,5-kuiset K-pennut osallistuivat myös jälkihommiin, kukin omalla tasollaan. Olipa sielä pari innokasta hakukokeilijaakin ja pääsin makaamaan metsään maalimieheksi. Mun päivä oli kruunattu!

Treenailujen, jotka eivät todellakaan olleet vakavia, lisäksi päivään kuului rentoa nuotiolla istuskelua ja herkuttelua sekä koirien uittaminen järvessä. Seura oli mitä mahtavinta, juttua riitti ja sain tuntea oloni tervetulleeksi. Paria belgieläintä hieman ihmetytti Bean erikoinen ulkomuoto, tai siis belgialaisen ulkomuodosta poikkeava.

Päivän parhaaltakaan ei vältytty. Okei, mä en tiedä, määritelläänkö se päivän parhaaksi vai jätetäänkö edestä vain "päivän" määre pois. Hyvän mielen keskustelussa tuli Bean ulkomuodostakin puhe ja eräs sitten tokaisi "Onkos sillä luonnontöpö vai onko jotain tapahtunut?". Hetken katsoimme Bean edellisen omistajan kanssa toisiamme, totesimme, että ei kumpaakaan ja sitten koko porukka sai nauraa.

Kiitos vielä Ketunpolun porukalle, että saimme olla mukana!